Viimeinen

Tämä on tosiaankin lajinsa viimeinen. Minun kirjoitusteni oli tarkoitus seurata vuonna 1993 syntyneen nuoren miehen tietä puolustusvoimissa, saapumiserässä 1/13.

Astuin palvelukseen alokkaana 7.1.2013 toiseen jääkärikomppaniaan Kaartin Jääkärirykmentissä Helsingissä. Samaisen joukko-osaston erikoiskomennusjoukkueesta minut siirrettiin lopulta 255 palvelusvuorokauden jälkeen reserviin 18.9.2013. Reservin sotilasarvoni on kaartinjääkäri, ja tehtävä johon palvelusaikanani sain koulutuksen on tiedotusmies. Lisäksi kävin sotilaspoliisimiehen peruskurssia kaksi viikkoa ja sain koulutuksen myös asutuskeskustaistelemiseen.

Saamani työtodistuksen mukaan olen palvellut Pääesikunnan viestintäosastolla 4.3. – 13.9.2013 päätoimisena verkkotoimittajana. Vastaaviin toimittajan ja asiakaspalvelijan tehtäviin minua suosittelevat puolustusvoimien viestintäjohtaja ja nykyinen Maanpuolustusyhdistyksen viestintäpäällikkö.

Puolustusvoimissa kuljettu tie on nyt päättynyt, ja tähän kirjoitukseen päättyy myös tämän blogin tarina. Tämä jää tietysti tänne langoille roikkumaan, mutta aktiivinen se ei enää aio olla. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Viimeiset päivät

Viimeiset kaksi päivää kuluivat todella hitaasti. Tiistaina aamupäivä oli varattu taas varuspalautuksille, joka jokaisella kerralla oli sellainen show, etten tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ensimmäisen varuspalautuksen olisi pitänyt alkaa kahdeksalta aamulla, ja olimme kamojen kanssa paikalla suunnilleen kymmentä vaille kahdeksan.

Muutamaan minuuttiin varusvaraston ympärillä ei näkynyt ketään, mutta hetken päästä muutama henkilö ilmestyi näkyviin. Kaartissa varusvarasto toimii ilmeisesti niin, että Etelä-Suomen Huoltorykmentti vastaa Kaartin Jääkärirykmentin varusmiesten varustamisesta. Se tarkoittaa siis sitä, että ESHR ilmeisesti tavallaan ”lainaa” omaa omaisuuttaan Kaartin varusmiehille palvelusajaksi.

Pihalla istuskellessamme tuli selväksi, etteivät Kaartin Jääkärirykmentti ja Etelä-Suomen Huoltorykmentti ole kovin hyvissä väleissä. Kaarti oli luvannut Tukikomppaniasta jonkin sortin vemppapartion tai komennusmiesporukan auttamaan varuspalautuksissa – siis valvomaan jokaisen tuotteen palautusta että niitä varmasti palautetaan oikea määrä – mutta sovittuun aikaan ketään ei näkynyt. Paikalle saapunut ESHR:n varuskapteeni repi pelihousunsa ensin paikalla oleville, ilmoitti että ”ollaan sitte ihan vitun rokulissa koko saatanan päivä”, löi sen jälkeen ovet säppiin ja lähti kahville.

Tämän jälkeen myös oma kouluttajamme hermostui ESHR:n toimintaan – kuten myös Tukikomppaniaan – ja repi vuorostaan pelihousunsa silpuksi varusvaraston pihaan. ESHR:llä on kuulemma joka kerta sama juttu ja ”aina joku helvetin selitys”.

Kuunneltuamme reilun vartin verran skapparien riitelyä keskenään, paikalle lopulta saapui Tukikomppaniasta tilattu palautuspartio ja homma lähti käyntiin. Varuspalautukset ovat paras paikka, jossa puolustusvoimissa voi jonottaa. Minua hieman huvitti se, että varusvaraston lievästi väsähtäneet työntekijät jaksoivat vielä kotiutuville varusmiehillekin aukoa päätään, vittuilla ja karjua.

Ensimmäisten varuspalautusten jälkeen vuorossa oli taisteluvälineiden palautus, joka meidän osaltamme tarkoitti lähinnä kaasunaamareita ja kenttälapioita. Palautus oli tälläkin kertaa mielenkiintoinen tapahtuma, sillä jämäkät TVÄL-varaston aliupseerit huomasivat etten ollut palauttanut tähtäimensiirtoavainta peruskoulutuskauden jälkeen asetta palauttaessani. Pääsin juoksemaan ympyrää ja lopulta komppanian päällikön annettua armoa sain uuden tähtäimensiirtoavaimen toimitettua varastolle. Muuten olisin joutunut tekemään pienvahinkoilmoituksen alle euron maksavasta tuotteesta.

Erään palveluskaverin TVÄL-palautus oli vielä riemukkaampi. Kaverilla oli oma ase koko palveluksen ajan, ja sitä palauttaessaan varastomiehillä oli pallo todella pahasti hukassa – koko tykki oli nimittäin kuitattu väärälle, vaikkakin saman sukunimen omaavalle kaverille. Kaikesta huolimatta kaverilta puuttui aseenhuoltopussista pikkusormen kokoinen öljypullo, jonka hinta on suunnilleen 25 senttiä. Hänellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri pienvahinkoilmoituksen kanssa, vaan hän joutui väsäilemään ensin pienvahinkoilmoituksen, jonka jälkeen hillittömän paperisodan seurauksena kyseinen 25 senttiä vähennetään hänen viimeisistä päivärahoistaan. Kyllä puolustusvoimat pitää huolta omaisuudestaan.

Loppupäivä kului vielä seuraavissa varuspalautuksissa ja lääkärintarkastuksessa, joka kylläkin tarkoitti vain kuulon testausta ja lapun allekirjoittamisesta, jossa varusmies todistaa olevansa terve, eikä valtionkonttori joudu korvaamaan minkäänlaisia palveluksessa syntyneitä vammoja.

Päivä päättyi jo joskus kahdelta, joten koko loppuilta oli taas vain aikaa olla. Pyörin kotiutuvien palveluskavereiden kanssa lähinnä sotilaskodissa ja kasarmilla. Iltaa piristivät KJTK:n varusmiehet, jotka kävivät hakemassa uuden GTA V:n sekä uuden NHL:n testattavaksi.

Kuuluisa TJ0-päivä oli jälkikäteen ajateltuna hieman laimeampi kuin mitä juttujen perusteella kuvittelin. Heräsimme muutaman jannun kanssa hieman aikaisemmin suorittamaan asiaankuuluvan TJ0-herätyksen, mutta muuten päivä kulki oikeastaan aika hitaasti ja laimeasti. Aamupalan jälkeen siviilivaatteiden vaihtaminen päälle ja viimeisten kamojen pakkaaminen herätti siihen, että täältä pääsee kohta lopullisesti kotiin.

Viimeiseen varuspalautukseen aiheutin vielä itse itselleni hieman lisää dramatiikkaa. Palautin vain yhden tyynyliinan, vaikka niitä olisi pitänyt olla kaksi. Sinänsä huvittavaa, että oma palautusoperaationi jääti sen aikaa, kunnes kävin hakemassa tuvasta yhden ylimääräisen tyynyliinan, koska varusvaihdosta niitä saa ottaa mukaansa ihan niin monta kuin huvittaa. Kukaan ei liinavaatevaihtoa nimittäin valvo.

Viimeiset häviämisilmoitukset myös viivästyttivät reserviin pääsyä. Esimerkiksi yhden kaverin Upinniemestä mukaan otetut släbärit eli suihkutossut eivät ESHR:lle kelvanneet, joten hän joutui täyttämään vielä viimeisen häviämisilmoituksen vaikka ei Kaartista koskaan ollut suihkutossuja edes saanut. Sinänsä huvittavaa, että eräs jannu sai tussattuja släbäreitä palauttaessaan tossut mukaansa koska ”ei me näillä piirretyillä mitään tehä, ala mennä siitä” ja toinen taas joutui tekemään häviämisilmoituksen. Kyllä puolustusvoimat pitää huolta omaisuudestaan.

Komppanian päällikön oppitunnin jälkeen – joka käsitteli lähinnä loppukyselyiden tuloksia, sodan ajan sijoituksia ja intin jälkeistä elämää – siivosimme kasarmin, odottelimme viimeisiä häviämisilmoituksia ja lopulta meidät käskettiin riviin käytävälle. Komppanian päällikkö jakoi jokaiselle palvelustodistukset, sotilaspassit ja kätteli meidät. Sotilaspassien jaon jälkeen kokoonnuimme vielä yksikön eteen yhtä yhteiskuvaa varten, jonka jälkeen olimme vapaita poistumaan. Kouluttaja toivotti meille kaikille hyvät jatkot, ja intti päättyi siihen. Vähän laimea lopetus, koska legendaarista ”reserviin, mars!” käskyä emme kuulleet.

Pääsin palveluskaverin kyydillä Tikkurilaan, josta kävelin muutaman kilometrin vesisateessa kotiin. Tunne oli hieman omituinen, sillä toisaalta tajusi olevansa reservissä ja toisaalta luuli olevansa vain lomilla. Vesisateessa takaisin kotiin kävellessä kuitenkin ajatukset kävivät läpi koko inttiaikaa, ja lopulta pääkin päätyi ajatukseen, että minä olen nyt sotani sotinut. Loppujen lopuksi se oli hieno ja vapauttava tunne.

Ne asiat, joista puhutaan jälkeenpäin

Kaikkea ei kukaan kerro intistä, tai tarinat jäävät jonnekin matkan varrelle. Kaikkea en ole minäkään viitsinyt töherrellä julkisesti, sillä koskaan ei voi tietää, kuka mitäkin netistä löytää ja lukee. Käytin tätä blogia myös referenssinä hakiessani viestinnän erikoistehtäviin, joten sattuneesta syystä kauhean kriittinen en edes olisi voinut olla. Kerronpa siis nyt muutaman inttijutun.

Jos joku luulee, että intissä dokaaminen ei ole mahdollista kuin viikonloppuisin ja että kännissä kasarmialueella esiintyvää rankaistaan kovin keinoin, niin se ei pidä laisinkaan paikkansa.

Peruskoulutuskauden puolivälin jälkeen myönnettiin ensimmäiset iltavapaat, joiden aikana oli mahdollista poistua saarelta muutamaksi tunniksi. Takaisin kasarmille oli saavuttava palveluskuntoisena iltayhdeksältä. Ensimmäisenä mahdollisena päivänä vapaat alkoivat niin myöhään, että harvempi jaksoi lähteä enää mihinkään. Toisena iltana tilanne oli aivan eri: vapaat alkoivat jo viiden jälkeen ja suurin osa porukasta – alikersantit mukaan lukien – ryntäsi baariin.

Näky käytävällä noin varttia vaille yhdeksän oli aika huikea: suunnilleen koko kasarmi haisi viinalle ja rehellisessä perskännissä olevia varusmiehiä kuin varusmiesjohtajiakin hoiperteli pitkin seiniä sinne tänne. Pari tupakaveria olivat niin jurrissa, että kattokruunusta roikkuminen – jos sellainen vain olisi ollut paikalla – olisi todennäköisesti ollut helpompaa kuin asennossa seisominen.

Seuraavana iltana sama jatkui: ne, jotka eivät vielä olleet tajunneet dokaamisen olevan mahdollista, ampuivat salamana ulos saarelta. Meno kasvoi uusiin mittasuhteisiin, sillä illan parhaasta suorituksesta vastasi eräs kaartinjääkäri, joka kusella käydessään onnistui samalla oksentamaan kusilaarin tukkoon.

Sunnuntain verrattain myöhäisestä herätyksestä johtuen lauantai oli myös kovaa valuuttaa keittopäivänä. Kasarmi suorastaan kaikui tyhjyydestä yhdeksään asti, jolloin takaisin koppiin pamahti vielä humalaisempia varusmiehiä. Viimeisellä kertaa tosin eräs neljän taistelijan osasto luuli röökipaikkaa ulkohuussiksi ja teki tarpeensa rehellisesti lumihankeen.

Verrattuna siihen, että örveltäminen jatkui täyttä häkää kolme iltaa, rangaistus oli yllättävän pieni. Saaren ulkopuoliset vapaat poltettiin vain muutamaksi päiväksi. Huvittavinta touhussa oli se, että ennen käskynjaossa kuultua rangaistusta yksikössä kiersi vahva huhu siitä, että kokelaat käyvät polttamassa kiinnioloviikon jälkeiset lomat. Pari kuukautta myöhemmin kyseiset kokelaat saapuivat kasarmille niin kännissä jonkin sortin verkostoitumisillasta, että kusivat itse röökipaikalle.

Gonahtaminen eli sotilaallisen kurin katoaminen motivaatiopulan myötä on aivan uskomaton ilmiö. Olen sitä mieltä, että juurikaan missään muualla kiinnostustaan ei voi menettää niin pahasti kuin intissä, sillä sieltä ei pääse pois. Siviilipalvelukseen siirtyminen on tietysti mahdollista, mutta loppupeleissä pelkästään aamuihin hajoaminen ei aiheuta kesken kaiken siviilipalvelukseen siirtymistä. Sitä varten täytyisi nähdä liikaa vaivaa, ja nimenomaan vaivannäön välttäminen on yksi gonahtamisen perusperiaatteista. Gonahtamisen syvimmän olemuksen voi ymmärtää silloin kun tajuaa, että tiukat säännöt ja kovempaakin kovat rangaistukset ovat pelkkää pelottelua: henkilökuntaakaan ei aina jaksa kiinnostaa valvoa saati rangaista. Pojat ovat poikia, vaikka olisivatkin jo ”isoja”.

Itse luulin jotenkin gonahtaneeni jo peruskoulutuskaudella kun uskalsin pitää varusteita ujosti miten sattuu. Todellisen gonahtamisen näkee vasta noin pari kuukautta ennen kotiutumista. Parhaimmillaan se on tarkoittanut viinan juomista kasarmilla tai leirillä, tuvassa röökin vetämistä, myöhästelyä ja yleistä nakkien välttelyä, hommien hoitamatta jättämistä ja kaiken sellaisen tekemisestä, josta paperilla seuraa rangaistus. Mistään ei todella gonahtanut taistelija jää tietenkään kiinni. Kaikki yllä olevat esimerkit ovat arkipäivää kotiutuvalla yksiköllä. Ovatpa jotkut tehneet paljon rajumpiakin laittomuuksia palveluksessa ollessaan.

Jossain määrin intti on nuorille miehille myös se viimeinen paikka, jossa voi heittäytyä täysin pikkupojaksi, kuvitella itsensä päiväkotiin ja antaa virran viedä. Paskahuumori on ikuista, ja yksi tarinoista liittyy nimenomaan vanhaan kunnon housuun paskomiseen.

Muonituskeskuksen ruoka Santahaminassa on pääasiassa varsin hirveää. Eräänä aamuna yritin tyhjentää biojäteastiaan täyttä lautasellista puuroa, jonka päällä makasi hieman hilloa. Kolautin lautasen 90 asteen kulmassa vasten roskista. Hillo tipahti, mutta puuro ei liikahtanutkaan.

Eräs samassa joukkueessa palvelut kaveri kerran päätyi akuutin MuKeripulin uhriksi. Kesken metromatkan pääesikuntaan hätä yllätti parikymppiset jo reilusti ohittaneen varusmiehen Kaisaniemen metroasemalla ja lopputulos valui pitkin lahjetta lattialle. Noheva varusmies soitti varuskuntasairaalaan, josta hänen käskettiin matkustaa rautatieasemalle kyytiä varten. Lienee ollut varsinainen kokemus ajella metrolla paskat housussa.

Yksi ylivoimaisesti parhain tarina osittain pääesikunnan ja osittain kasarmin sisältä liittyi erääseen Ruotuväen varusmiesesimieheen. En alun alkujaankaan pitänyt kyseisestä hiihtelijästä ollenkaan.

Lopullisen niitin sille, että minulla ei ollut kyseiselle apinalle enää ikinä mitään asiaa, löi eräs pikku tapaus kun palvelusaika oli jo yli puolessa välissä.

Olin eräänä iltana pelaamassa parin muun varusmiehen kanssa erästä konsolipeliä hiljaisen tunnin aikana tv-tuvassa. Hiljainen tunti erikoiskomennusjoukkueessa on kymmenen ja yhdentoista välissä, eikä silloin saa liikkua käytävillä. Ainoa paikka jossa saa olla hereillä, on tv-tupa tai vaihtoehtoisesti kasarmin tykkihalli.

Täydellisen liikkumiskiellon voi kuitenkin kiertää, enkä siksi katsonut kelloa poistuessani tv-tuvasta. Päädyin suoraan varusmiessotilaspoliisien syliin, jotka asianmukaisesti passittivat minut takaisin tv-tupaan siihen asti, kunnes kello olisi yksitoista. Tänä kyseinen varusmiesesiapina oli juuri palannut matka-ajan pidennykseltään ja sattui todistamaan tapahtuneen. Hän ei sanonut mitään.

Odottelin kunnes sotilaspoliisit poistuivat ja kiipesin omaan tupaani toiseen kerrokseen. Kävellessäni sisään tupaan jätin oven auki, sillä ajattelin lähteä suoraan pesemään hampaani ennen nukkumaan menemistä. Yksi tupakaveri sattui olemaan vielä hereillä, joten naureskelin hänelle joutuneeni sotilaspoliisiväijytykseen matkalla takaisin tupaan.

Kaivelin hammasharjaani esiin, kun tarinan päähenkilönä esiintyvä esiapina sattui kävelemään tupamme ovelle ja kysyi, mitä tuvassa tapahtuu. Olin jo valmiiksi varsin väsähtänyt häneen, joten vastasin vain käynnissä olevan uskomattomat bileet. Mikki Hiiri poistui ovelta kyselemästä, minä kävelin pesemään hampaani ja unohdin koko asian.

Parin päivän päästä joukkueen kouluttaja soitti minulle pääesikuntaan ja oli aivan helvetin vihainen. Hän kertoi noin viiden minuutin huudon jälkeen – joka sisälsi muun muassa kysymyksen perusyksiköstäni ja uhkauksen sinne lähettämisestä – kyseisen Mikki Hiiren tehneen käytöksestäni kahden sivun mittaisen raportin ja sen sisältäneen kertomuksen siitä, miten olin käyttänyt säädytöntä kieltä, metelöinyt, häirinnyt muita ja paiskonut ovia.

Olin kyllä tehnyt virheen ja rikkonut käytävän liikkumiskieltoa kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta suoraan sanoen mielestäni en varsinaisesti metelöinyt, käyttänyt normaalista poikkeavaa kieltä saati varsinkaan paiskonut ovia. Ihmettelin myös kouluttajalle sitä, miten kukaan voi saada vastaavanlaisesta tapahtumasta aikaiseksi A4-kokoisen paperin mittaisen raportin.

Kyseisen tapauksen jälkeen en sanonut kyseiselle Mikki Hiirelle enää sanaakaan. Kouluttajalle noin vähäpätöisen asian raportointi – ja vielä sen räikeä liioittelu – oli niin raukkamainen teko, että en ihan heti keksi vielä nytkään mitään, joka sen peittoaisi. Intissä – saati sitten sodassakaan – kun ei yleensä ammuta omia jalkaan.

Mainittakoon, että rangaistusta teostani en koskaan saanut. Pitäessään kotiutumisoppituntia komppanian päällikkö kysyi, miksi miehistö on antanut tietylle osalle varusmiesesimiehistä niin huonot arvosanat. Oma kouluttajamme vastasi varusmiesten sijasta, että ”eikös meillä ollut täällä se Mikki Hiiri”.

Virasto

Pääsin erikois- ja joukkokoulutuskausilla ihmettelemään virastossa työskentelyä. Pääsin puolen vuoden ajan kokeilemaan, millaista on työskennellä ja viedä projekteja eteenpäin virka-ajan puitteissa. Pääsin myös näkemään aitiopaikalta, millaista viraston sisäinen kyräily on ja miten huonosti ihmiset välillä hoitavat hommiaan.

Suurimmat haasteet virastotyöskentelyyn asettavat sisäiset ja ulkoiset viestintäjärjestelmät, virka-aika sekä virastossa istuvat erilaiset ihmiset. Pahimmillaan sisäisiä viestintäjärjestelmiä voi olla useita, eikä kukaan voi loppujen lopuksi muistaa mitä sijaitsee missäkin ja mitä järjestelmää milloinkin pitäisi käyttää. Se johtaa siihen, että jokainen käyttää itse parhaaksi havaitsemaansa systeemiä ja saattaa hoitaa itsensä tahattomasti täysin tavoittamattomiin, vaikka töissä varsinaisesti olisikin. Esimerkiksi sähköposti on tuttu ja turvallinen keino, mutta loppupeleissä oman laatikkonsakin saa täytettyä kaikenlaisella turhalla, eikä jäsentely-yrityksistä huolimatta loppupeleissä postin seasta välttämättä löydä enää yhtään mitään, varsinkin jos jakaa laatikkonsa jonkun toisen kanssa. Tai ainakaan ketään ei saa enää kiinni.

Virka-aika on toinen hieno käsite. Kun töitä tehdään vain tiettyyn aikaan, ihmisetkin ovat tavoitettavissa vain tietyn ajan päivästä. Virka-ajan voi käyttää myös hyvin tehokkaasti omiin projekteihin tai lonkan vetämiseen, mikäli on hieman työhönsä väsähtänyt. Jokaisessa työyhteisössä on joku, joka omalla saamattomuudellaan kasvattaa muiden työpanosta järjettömästi vain itse vetämällä lonkkaa.

Kirsikkana kakun päällä ovat myös muita huvikseen käräyttelevät työyhteisön jäsenet. Omaan porukkaani sattui myös yksi sellainen kaveri, joka ei osannut pitää suutansa kiinni oikeassa paikassa ja sen takia todennäköisesti pelkästään silkkaa typeryyttään aiheutti ylimääräistä työtä, kikkailua ja hampaiden kiristelyä toimistolla. Kerran hän tosin onnistui käräyttämään itse itsensä.

Eräs mediapalvelimeksi tarkoitettu vehje oli ollut epäkunnossa jonkin aikaa, ja tämä kyseinen supertaistelija sai tehtäväkseen hoitaa se sellaiseen kuntoon, että sitä voitaisiin käyttää. Kyseinen kaveri haistoi ikuisuusnakin mahdollisuuden ja pitkitti työn tekemistä lähes loputtomiin, mutta kävi samalla kyselemässä perjantaisin esimieheltämme josko hän voisi lähteä aikaisemmin lomille, koska mitään tekemistä ei ole.

Pääesikunnassa huomasin myös, että puolustusvoimat itsessään on malliesimerkki siitä, miten nyky-yhteiskunta hukuttaa itsensä tarpeettomaan byrokratiaan ja paperisotaan. Jo perusyksikössä peruskoulutuskaudella lippujen ja lappujen määrä oli aivan uskomaton, mutta pääesikunnassa turhan byrokratian määrä vain tuplaantui. Puolustusvoimat tietysti on iso organisaatio, jota hallinnoidakseen on oltava olemassa tarvittavat dokumentit, mutta monesta asiasta tehdään jäätäviä määriä turhaa paperityötä.

Virasto-olosuhteista, virka-ajan ja loputtoman byrokraattisen paperisotimisen aiheuttamasta hidastelusta sekä ihmisten persoonallisuuksista johtuvista kommelluksista voisi kirjoittaa kirjan, jos vain kestäisi virastossa istumista pidempään. Ainakin toistaiseksi olen itse niin liikkuva luonne, ettei konttorissa kahdeksasta neljään istuminen ole minulle missään määrin hyväksi, enkä pidä siitä lainkaan. Palveluksen loppuaikana en malttanut odottaa, että pääsisin takaisin siviilityöhöni, josta suunnilleen kaksi kolmasosaa on jaloilla kulkemista ja vain kolmasosa varsinaisesti istumista.

Tuleville varusmiehille

Inttiin kannattaa ottaa mukaan muutamia henkisiä juttuja ja muutamia fyysisiä juttuja. Palvelukseen astumisen läheneminen yleensä muuttaa ajatukset hieman sekaviksi, mutta kannattaa yrittää pitää ajatukset selkeinä.

Käytännöllisimmät tavarat, mitä puhelimen lisäksi otin heti ensimmäiseksi inttiin mukaan, olivat omat tekniset alusvaatteet, kerrastot ja sukat. Intin sukkia ja boksereita en pahemmin voi kommentoida, sillä niitä en kertaakaan käyttänyt. Omat tekniset bokserit ja sukat sen sijaan olivat aivan kullanarvoisia. Kun muilla pitkiä matkoja kävellessä, juostessa tai mönkiessä esimerkiksi reidet hitsasivat kiinni (hiertyivät pahasti) ja jalat olivat aivan rakoilla, omani eivät olleet kertaakaan. Edes marssittuani lomamaihareissa 25 kilometria 30 asteen lämmössä pilvettömän taivaan alla jalat säästyivät rakoilta ja sisäreidet hiertymiltä. Olen myös sen verran neiti, että 20 vuotta aktiivikäytössä olleet bokserit eivät hirveästi houkutelleet.

Varsinkin talvella omista, mielellään teknisistä kerrastoista oli älyttömästi hyötyä. Selässä olevat varusteet eivät alkaneet hiertää ja koko kroppa pysyi miellyttävällä tavalla lämpimänä ja toimintakykyisenä, kun yksikään vaatekappale ei liimautunut märkänä selkään tai muualle. Myös omat kerrastot ovat huomattavasti miellyttävämpiä käyttää kuin pelkät intin t-paidat,  pitkät kalsarit ja väliasut.

Omaa ruokaa kannattaa viimeistään taisteluharjoittelun alkaessa ottaa mukaan. Pakkiruokailu on usein todella nopea tapahtuma, ja vain harva saa ruokaa tarpeeksi. Toisaalta on ihan hyvä, ettei ehdi syödä kovin paljoa – jos luvassa on heti perään raskas harjoitus, ei tarvitse oksennella pitkin ojia.

Hyödyin todella paljon hyvin varustellusta proteiinipatukka- ja tölkkiruokavarastosta. Leireillä söin extraruokana lähinnä proteiinipatukoita niiden käytännöllisyyden takia, mutta muun muassa tuvassa vietettyjen koulutustaukojen aikana purkki ananasta auttoi huomattavan paljon. Maasto- eli pakkiruokailussa myös ruoan jakajan tehtävä on parempi kuin aluksi luulisi: kaikkien saatua oma annoksensa on ruokalaatikoista mahdollista lipastaa – eli takavarikoida omaan käyttöön – huomattavia määriä tarpeellisia kuivamuonia, kuten vaikkapa välipalapatukoita.

Jokin oma, siivilielämästä muistuttava esine tai asia kannattaa myös ottaa mukaan puhelimen ja laturin lisäksi. Tyttöystäväni antoi minulle ennen inttiä kaulakorun, johon oli kaiverrettu eräs meille molemmille merkityksellinen, lyhyt sana. Kävelin varuskunta-alueen porteista sisään kyseinen koru kaulassani, enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole ottanut sitä pois kaulastani kertaakaan. Korun kaivaminen esiin esimerkiksi keskellä yötä märän teltan kipinävahtina piristi paljon ja sai hetkeksi ajatukset muualle märästä teltasta, kuorsaavista palvelustovereista ja läpimäristä haloista.

Inttiin kannattaa lähteä mahdollisimman avoimin mielin. On jo lähes klisee kertoa, että kannattaa pitää kaikki aistit tarkkana, nauttia hyvistä hetkistä ja olla ennakkoluuloton, mutta se todella pitää paikkansa. Hommat kannattaa myös hoitaa kunnolla olematta ensimmäinen tai viimeinen, halusi sitten miehistöön tai varusmiesjohtajaksi. Perseiden nuoleminen ei välttämättä kannata, sillä kantahenkilökunta ei tykkää siitä. Kikkaileminen kannattaa aloittaa vasta, kun palvelukseen astumisesta on vierähtänyt hetki aikaa. Erään komppanian päällikön sanoin: ”sääntöjä voi rikkoa, jos tietää mitä on tekemässä.” Peruskoulutuskauden aikana todennäköisesti kukaan ei vielä todella tiedä.

Tupakavereihin kannattaa myös tutustua huolella, sillä heidän kanssaan todennäköisesti joudut viettämään aikaasi samassa huoneessa tai vähintäänkin näköetäisyydellä seuraavat puoli vuotta. Riidan haastaminen ei kannata, vaikka tappeleminen joskus puhdistaakin ilmaa. Pääsääntöisesti kannattaa olla hyvää pataa lähimpien palvelustovereiden ja esimiesten kanssa, sillä jos jeesaa kaveria, kaveri jeesaa takaisin. Olemalla tarpeeksi särmä ja avoin voi myös myöhemmin välttää niin sanottuja paskanakkeja.

Ennen palveluksen alkamista kannattaa myös puhua inttiin lähdöstä läheisten ihmisten kanssa aina mahdollisesta seurustelukumppanista vanhempiin ja ystäviin. Intti on iso elämänmuutos, eikä siihen voi oikein mitenkään valmistautua. Ainakaan itse en voinut, kun en koko lafkasta paljoa mitään tiennyt. Kaikki oli uutta, ja pahin alkujärkytys kesti muutaman päivän. Missään muualla kuin varusmiespalveluksessa ei kuitenkaan koe samanlaisia asioita samanlaisessa porukassa, joten kannattaa yrittää ottaa varsinkin hyvistä hetkistä kaikki irti. Pahoina hetkinä kannattaa hoitaa hommat kaikesta huolimatta kunnolla, sillä muuten todennäköisesti päätyy myöhemmin uudestaan kuseen. Ja uskokaa tai älkää, ne pahimmatkin hetket naurattavat ajan kuluessa.

Kuten sanottu, palveluksen alettua kannattaa pyrkiä tutkimaan mahdollisimman aktiivisesti ympäristöä, johon on päätynyt, sillä sitä nopeammin se tulee tutuksi ja sitä nopeammin sitä pystyy käyttämään myös hyväkseen. Itse suoritin ensimmäisen peliliikkeeni jo peruskoulutuskauden puolivälissä joukkueenvaihdon muodossa, kun huomasin siihen olevan hyvä tilaisuus ja tiesin sen auttavan itseäni.

Palvelusaikojen pituudesta voisin sanoa sen verran, että kannattaa omasta asenteesta ja mielialasta riippuen pyrkiä olemaan intissä joko puoli vuotta tai vuosi. Välimallin kahdeksassa ja puolessa kuukaudessa käy loppua kohden vain aika pitkäksi, sillä koulutettavat asiat joko loppuvat tai alkavat toistaa itseään kuudennen ja kahdeksannen kuukauden välillä poikkeuksetta kaikissa tehtävissä. Suurin syy esimerkiksi erikoiskomennusjoukkueen, lääkintämiehien ja sotilaspoliisimiehien yhdeksän kuukauden palvelusajalle on se, että kyseisissä tehtävissä on pakko olla varusmiehiä ympäri vuoden. Portti ei voi olla tyhjänä, nettisivut päivittämättä, keikat soittamatta tai buranat jakamatta.

Mitä minusta tuli

Jokainen kokemus muuttaa ihmistä jossain mielessä, enkä siksi voi sanoa etteikö inttikin olisi minua jotenkin ihmisenä muuttanut. 255 vuorokautta alkuun täysin vieraassa ympäristössä on kuitenkin suhteellisen pitkä aika, yli puoli vuotta.

Suurin haaste intissä minulle oli kontrolli, sen puute ja kontrollin haluaminen. Olen tottunut päättämään hyvin pitkälti itse omista asioistani, ja rehellisesti sanottuna rakastan sitä, kun voin itse päättää mihin aikani milloinkin käytän. En ole varsinaisesti kontrollifriikki, mutta muutaman ystäväni mukaan jonkin sortin johtajaluonne ja todella vahvatahtoinen. Eräs palveluskaverini Ruotuväestä myös joskus sanoi, että minulla on todella vahvat omat mielipiteet.

Asemasta ja palvelustehtävästä riippumatta kontrollia omaan elämään ei ole joko ollenkaan tai sitä on hyvin vähän. Muutaman kuukauden palveluksen jälkeen se alkoi todella häiritä ja ärsyttää. Vaikka olinkin varmasti koko intin yhdessä itsenäisimmistä tehtävistä – jos hommat hoidettiin, kukaan ei hengittänyt jatkuvasti niskassa – olen silti ilmeisesti niin vapauttani rakastava ihminen, että olin paikoittain varsin pahastikin hajalla jatkuvaan kontrollointiin ja ikuisiin rutiineihin. Luullakseni se johtui myös enemmän vallitsevasta ilmapiiristä, kuin varsinaisesti siitä että joku korkea-arvoisempi olisi ollut koko ajan tarkkailemassa.

Sietokyky ja kärsivällisyys ovat asioita, jotka todennäköisesti jokaisella jossain määrin kasvavat inttiaikana. Oma ”paskansietokykyni” koki palvelusaikana mielenkiintoisen muutoksen ehkä hieman järkevämpään suuntaan. Nyt kun olen reservissä, osaan suhteuttaa asioita hieman paremmin. En enää valita ääneen asioista, joille kukaan ei oikeasti voi mitään. Samoin myös mikäli jokin isompi kokonaisuus vaatii jonkin sortin kärsimystä, en varmasti enää valita märistä kengistä tai huonosta säästä jos tarkoituksena on rakentaa jokin isompi kokonaisuus.

Toisaalta taas ihmisten tahallista törttöilyä ja pelkästään tyhmiä ratkaisuja – joita olisi voinut miettiä kahteen kertaan – siedän entistä huonommin. Siihen osaltaan vaikuttaa myös se, että oman ”työporukkani” ilmapiiri alkoi loppua kohden olla varsin tulehtunut sen takia, että viisi kaveria hoiti hommansa hyvin ja kuudes vain lähinnä ulisi, haukkui muita päin naamaa ja selän takana ja kieltäytyi tekemästä yhtään mitään. Luojan kiitos pääsen tästä eteenpäin taas vaikuttamaan siihen, kenen kanssa mitäkin teen.

Näin jälkikäteen olen erittäin tyytyväinen päätökseeni olla hakematta tai menemättä aliupseerikurssille. Luulen, että nimenomaan kontrollin ja itseohjautuvuuden puute olisi aiheuttanut varsin raskasta hajoamista loppua kohden. 255 vuorokautta on minun kaltaiselleni ihmiselle ihan tarpeeksi pitkä aika sellaista.

Pääsin kuitenkin pari kertaa maistamaan johtajuutta. Sain tilaisuuden partiota hyökkäyksessä ja päättää, mihin se etenee. Taistelujohtamista olisin halunnut päästä kokeilemaan hieman enemmän. Minulle tarjottiin myös WWW-ylläpidon ryhmänjohtajan paikkaa, kun ylläpitoon ei tullut yhtäkään alikersanttia. En oikeastaan kadu ollenkaan sitä, etten ottanut paikkaa vastaan, sillä se olisi aiheuttanut ainoastaan lisätöitä siitäkin huolimatta että jokaisen tyypin tehtävät on etukäteen tarkasti suunniteltu.

Pari asiaa kuitenkin olisin tehnyt intin suhteen toisin, jos nyt saisin päättää. En olisi todennäköisesti mennyt www-ylläpitoon, vaikka lopuksi saadusta työtodistuksesta onkin hyötyä jos päätän joskus viestintää jostain kumman syystä opiskella. Tulevaisuuden viestintä kun suurimmaksi osaksi tulee olemaan netissä.

Jos nyt saisin päättää, olisin mennyt joko Ruotuväkeen, Kaartin soittokuntaan tai hoitanut itseni puolen vuoden metsähommilla ulos. Kahteen ensin mainittuun olisin todennäköisesti päässyt ja tekemistä olisi ollut joka tapauksessa enemmän. Ruotuväessä – vaikka en toimittajuuden ytimestä eli ihmisten häiritsemisestä pahemmin pidäkään – olisi ollut tarjolla paljon haastavampia tehtäviä teema-artikkelien ja teemojen sijasta. Soittokunnassa taas olisin edes päässyt soittamaan ja pitämään paremmin yllä soittotaitoa. Koko inttiajan viikonloput vietin basson kanssa, enkä soittanut kitaraa lähes ollenkaan, ja se vähän jäi harmittamaan.

Puolen vuoden mahdollisuutta minulla ei alun alkujaankaan ollut, sillä toisesta jääkärikomppanista pääsi puolen vuoden tehtäviin vain anomalla sitä erikseen komppanian päälliköltä. Ainoat validit syyt palvelusajan ”lyhentämiseen” puoleksi vuodeksi ovat pienet lapset, raskaana oleva puoliso tai opiskelupaikka, jota ei kykene tai halua lykätä. Minulla ei kyseisistä syistä ole yhtäkään käytettävissä – onneksi – joten vain hyvällä tuurilla ja eri perusyksiköllä olisin saattanut päästä puolella vuodella.

Toimiston tehtävät olivat siinä mielessä hyviä, että ne haastoivat älyllisesti ja pääsin käyttämään puolustusvoimille ”erikoisia” vahvuuksiani. Olisin kuitenkin halunnut päästä esimerkiksi kerran kolmessa viikossa viikoksi tai muutamaksi päiväksi kerrallaan taisteluharjoittelemaan. Sen takia hajosinkin varsin pahasti pakollisiin rata-ammuntoihin ja kaiken maailman sauvakävelyä sisältäneisiin liikuntakoulutuksiin.

Varsinkin rata-ammunta vatsallaan maaten on aivan uskomattoman tylsää puuhaa ja alkaa tympiä todella nopeasti. Se on kuin kuivaharjoittelua taisteluharjoittelua varten. Tappelukamat päälle vetäessään tiesi sentään pääsevänsä rynnimään täysillä niin, että ruuti haisee ja hiki ja veri lentävät. Taisteluharjoituksissa tulleet vekit olivat niitä parhaita, ja siksi keväinen taistelu rakennetulla alueella –viikko oli mielestäni niin siisti kokemus.

Jossain määrin koen myös intin suomalaistaneen itseäni. Ei niin, että en suostuisi lähtemään kotimaastani muualle opiskelemaan tai töihin, mutta ainakin varusmiesaika vahvisti kulttuuri-identiteettiä siinä mielessä, että juureni sijaitsevat Suomessa, eikä se hävetä. Kaipa voisi sanoa että varsin negatiivinen ennakkoasenteeni puolustusvoimia kohtaan muuttui positiivisemmaksi, vaikka firmassa hyvin paljon korjattavaa onkin. Jos tilanne sitä vaatisi, kyllä minä hakisin varusteet Santahaminasta ja lähtisin rymyämään. Homma ei kuitenkaan ihan niin paljoa kiinnosta, että minusta saisi aktiivireserviläistä tai muuten vain maanpuolustusintoilijaa. Puolustusvoimille tuskin menisin töihinkään ilman ihan hävyttömän hyvää palkkaa, sillä sen rauhan ajan sisäiset toimintatavat ovat mielestäni rasittavia ja fakkiintuneita.

Vaikka kolmanneksi viimeinen kirjoitus tässä blogissa tiivisti varsin hyvin ajatukseni puolustusvoimista, on pakko sanoa vielä sen verran että minun mielestäni varusmiespalvelus ja yleinen asevelvollisuus ovat ihan hyviä juttuja. Jo käynnissä olevalta puolustusvoimauudistukselta odotan paljon. Oman kokemukseni mukaan puolustusvoimissa on ideaa ja on hyvä, että se on olemassa. Se vain toimii todella kankeasti tällä hetkellä – ja kuten jo aiemmin sanottu – se on fakkiintunut rahasyöppö.

Parhaimmillaan aika puolustusvoimien palveluksessa opettaa varusmiehelle todella paljon niin sotilaana olemisesta, omasta itsestä ja muista ihmisistä. Huonoimmillaan taas mikään ei toimi, varusteet ovat rikki tai hävinneet, huolto ei pelaa ja kengät ovat märät. Vaikka välillä vitutti ja hajottikin – hyvistä hommista huolimatta – hyvinkin raskaasti, intti kyllä kannatti käydä.

Tulevaisuus

Niin, mitähän sitä sitten tekisi? Loppuvuoden aion käyttää lähinnä töiden tekemiseen ja keikkojen soittamiseen. Tällä hetkellä käynnissä on ainakin kolme päällekkäistä projektia, joten töiden ohella tekemistä epäilemättä riittää ja hyvä niin. Olen ollut liian pitkään paikallani.

Vuodenvaihteessa menen viikoksi Berliiniin tyttöystäväni kanssa ja toivottavasti uusi vuosi tuo jotain uutta tullessaan. Esimerkiksi pikkuhiljaa pitäisi taas ryhtyä opiskelemaan jotain ja muuttaa tyttöystävän kanssa saman katon alle.

Viestintää, journalismia tai mitään siihen liittyvää tuskin lähden opiskelemaan. Ainakin toistaiseksi olen saanut siitä tarpeekseni. Olimme työparini kanssa siinä mielessä huvittava kaksikko, että meitä kumpaakaan viestintä ei kiinnosta pätkääkään, eikä meistä kumpikaan aio tulevaisuudessa suuntautua viestintäalalle. Siinä mielessä saamani työtodistus on vähän kummallinen dokumentti työhistoriastani. Vaikka mistäpä sitä koskaan tietää. Toimittajan työ olisi muuten kiinnostavaa – ja varsinainen sukuvika – mutta minua häiritsee juosta ihmisten perästä ja jatkuvasti roikkua housunlahkeessa anomassa kommenttia. Kirjoittaminen tai kirjallisuus muuten ei ole mikään mahdoton yhtälö.

Intti oli mielenkiintoinen ajanjakso elämästä. Oli siinä mielessä hyvä, että päädyin erikoiskomennusjoukkueeseen, koska tutustuin joukkoon mitä uskomattomampia persoonia niin hyvässä kuin pahassakin. Ja nyt minulla on myös joukko kavereita, jotka kaikki ovat hyviä kontakteja tulevaisuudessa – sen lisäksi tietysti, että ovat minun inttikavereitani. Joukossa on kuvaajia, toimittajia, muusikoita, ”nörttejä”, graafikoita ja valokuvaajia, jotka ovat kaikki luovia ja sopivan sekopäisiä ihmisiä. Miettien omaa tulevaisuuttani heistä on todennäköisesti enemmän hyötyä kuin automekaanikosta, putkimiehestä tai parturikampaajasta.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä on liian vähän aikaa tuhlattavaksi. Tärkein asia, jonka intti minulle opetti on se, että unelmia on jahdattava niin kovaa, kuin vain ikinä pysyy. Aikaa ei ole tuhlattavaksi, sillä jokaisella hetkellä on merkitystä lopputuloksen kannalta. Yhdeksän kuukauden ajantuhlauksen jälkeen olen entistä valmiimpi tekemään kaikkeni, että pääsisin sinne, minne olen aina halunnut.

Pilatakseni tekotaiteellisen, sfääreihin nousevan dramaattisen lopetuksen, haluan vielä jakaa muutamat kiitokset kuin suurempikin tähti. Ensinnäkin kiitos teille kaikille, jotka jaksoitte seurata tämän taistelun etenemistä alusta loppuun saakka, oli ilo katsella osumamääriä ja kirjoittaa lisää. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin tyttöystävälleni, vanhemmilleni ja ystävilleni. Tyttöystävälle tuesta, kuuntelemisesta, hajotuksen jaksamisesta ja 255 inttileskeyspäivän kunnialla kestämisestä. Vanhemmilleni täydestä jääkaapista, kyydeistä, yleisestä vaate-, ruoka- ja henkisestä huollosta ja siitä, että lukkoja ei (vielä) ole vaihdettu ja ystävilleni siitä, että kyselitte kuulumisia, kävitte kahvilla viikonloppuisin ja tulitte paratiisisaarelle käymään. Se jeesasi. Tänks.

Ps. Jos teillä on kysyttävää inttiin liittyen, kysykää. Vastaan erittäin mielelläni. Siviiliblogiani voi käydä ihmettelemässä tästä linkistä. Toistaiseksi se on tyhjä, mutta luulen etten pysty kovin kauaa pysymään hiljaa tai tekemättä jotain hirvittävälle ulkoasulle.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Erikoiskomennusjoukkue, Esittely, fiilistely, Inttihuumori, J-kausi, kasarmi, kotiutuminen, Loma, Miehistö, ohi on, Pääesikunta, Peruskoulutuskausi, puolustusvoimauudistus, Rantala, Santahamina, Sotilaspoliisi, Taisteluharjoittelu, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Yksi vastaus artikkeliin: Viimeinen

  1. Soikkeli sanoo:

    Kiitokset itsellesikin blogin kirjoittamisesta – tätä oli hauska lukea🙂 Kuten joskus aiemmin kommentoin, on kiinnostavaa lukea intistä, kun valtaosa kavereita sen on käynyt tai käy tässä lähiaikoina ja inttijuttuja sen myötä kuulee enemmän kuin tarpeeksi. Jään myös seuraamaan siviiliblogiasi🙂
    -Vaiennut // http://vaillakyynelia.blogspot.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s