Mitä P-kaudesta jäi käteen ja mitä nyt? Rantala

Nyt kun peruskoulutuskauden lopusta on kulunut jo parisen viikkoa, voisi yrittää hieman heijastella taaksepäin ja miettiä, mitä tuli tehtyä ja keitä tavattua.

Lähdin kotoa vanhojen tuttujen kanssa liikkeelle palvelukseenastumispäivänä varsin aikaisin, jo kymmenen pintaan aamupäivällä. Saavuimme Santahaminaan joskus ennen yhtätoista sen takia, että saisimme oikean kokoisia varusteita. Fiilikset olivat oikeastaan hieman sekavat. Periaatteessa tiesin mihin olin menossa, mutta käytännössä en tiennyt ollenkaan.

Todellisuus alkoi pikkuhiljaa hahmottua, kun portilta pääsi PASI:n kyydissä eteenpäin. Ensimmäinen päivä kaikkine muuttoineen ja uusine varusteineen oli sen verran sekava, ettei siitä jäänyt oikeastaan minkäänlaista ensikosketusta vielä käteen. Lähinnä näki, millaisessa kunnossa kasarmit ovat. Oikeastaan siitä, miten hommat oikeasti toimivat, ei saanut vielä ensimmäisen päivänä minkäänlaista käsitystä.

Ensimmäisellä viikolla vitutti aivan älyttömästi. Inttiin astuminen ylipäänsäkin on hyvin iso muutos elämässä ja kuten aiemmin kirjoitin, vapautta juuri maistamaan päässeet parikymppiset repäistään uuteen maailmaan, jossa oman arvon joutuu rakentamaan taas aivan nollasta. Sunnuntainen omaisten päivä piristi, mutta ensimmäiset pari viikkoa lähinnä enemmän tai vähemmän ahdisti.

Neljäs viikko oli ylivoimaisesti raskain. Olimme kolmannella ja neljännellä viikolla leirillä muutamia öitä, ja neljännen viikon lopussa varsinkin kaksi peräkkäin valvottua yötä alkoivat hieman painaa. Perjantaina aamulla vielä kuulimme, että neljän viikon yhteiselon jälkeen joukkueet sekoittuivat. Vitutti.

Sain vaihdettua takaisin spol-koulutusta saavaan joukkueeseen heti maanantaina, ja loput p-kaudesta sujuikin oikeastaan ihan leppoisasti. Viikot löystyivät loppua kohden, ja koulutuskin oli pääasiassa helppoa – olivathan asiat minulle entuudestaan tuttuja. Tutustuin myös joukkueelliseen uusia ihmisiä.

Vaikka peruskoulutuskausi kestääkin vain kahdeksan viikkoa, näin jälkeenpäin mietittynä lyhyestä ajanjaksosta jäi yllättävän paljon käteen. Kahdeksassa viikossa – vaikka aikaa olisi voinut tehokkaamminkin käyttää – kerkesin saada koulutuksen sotilaalliseen käyttäytymiseen, sotilaan perustaitoihin sekä sotilaspoliisimiehen perusasioihin. Se on loppupeleissä yllättävän iso kasa tietoa ja muistan kevyesti yllättyneeni kun ensimmäisellä oppitunnilla käskettiin ottamaan muistiinpanovälineet esille. Muutaman oppitunnin ajan jouduin tarkkailemaan muita alokkaita ja sitä, vaatiiko kukaan muistiinpanojen kirjoittamista. Viimeistään ensimmäisen – ja ainoaksi jääneen – viikkokokeen jälkeen kävi hyvin selväksi, että töherteleminen olikin turhaa. Kuten Viltsu on kirjoituksissaan maininnut, tietoa on kaadettu oikeastaan jatkuvasti ämpärikaupalla päälle. Kaikkea ei voi muistaa, mutta eipä sitä kukaan oikeastaan oletakaan.

Laskeskelin, että olen kahdeksan viikon aikana ollut tekemisissä todella ison ihmisjoukon kanssa. Se on loppupeleissä kyllä parhaita puolia peruskoulutuskaudesta. Sen verran mitä nykyään varuskunta-alueella liikun, joka paikassa törmää tuttuihin. Se on huomattavasti mukavampi fiilis kuin se ensimmäisten viikkojen tunne siitä, että kaikki tuijottavat koko ajan, et tunne oikein ketään ja kaikki lähinnä etsivät tekemisestäsi virheitä. Loppupeleissä ennen kunnollista tupakavereihin tutustumista sitä tunsi olevansa aika yksin, vaikka saarella oli monta jo etukäteen tuttua ihmistä eikä kotikulmatkaan olleet loppupeleissä kaukana. Ainoa ”takapakki” tähän mennessä on ollut ihmisiin tutustumisen aloittaminen alusta ensimmäisen muuton jälkeen. P-kauden puuduttavista koulutuksista, ensimmäisistä leireistä ja muusta turhauttavasta selviää parhaiten hyvien palveluskavereiden avulla. Jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin oli hyvä asia, että tutustuin kahteen joukkueelliseen ihmisiä heti ensimmäisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei mitään muuta, niin näinpähän ainakin paljon erilaisia persoonia.

Tällä hetkellä Santahaminan saari tuntuu paljon enemmän omalta paikalta. Vanha miehistö on 347 vuorokauden miehiä lukuun ottamatta poistunut, eikä saarella ole muita kuin oman saapumiserän porukkaa ja tuttuja johtajia. Se, että saari tuntuu omalta paikalta on kuitenkin ehkä hieman kehnosti muotoiltu: en minä varsinaisesti vieläkään pidä täällä olemisesta, varsinkin nyt kun olen kolmen viikon ajan viettänyt aikani pääasiassa saaren ulkopuolella. Nyt vain tunnen talon tavat ja tiedän, miten täällä voi olla ja elää saamatta paskaa niskaansa. Se helpottaa elämää huomattavasti.

Mitäpä teen nykyään? Se onkin varsinainen valtionsalaisuus. Hain P-kauden aikana viestintäalan erityistehtäviin pääesikuntaan ja tulin valituksi. P-kauden lopussa keräsin kamani säkkiin viidennen kerran ja muutin Santahaminan Kuljetuskomppanian kakkoskasarmille, muutaman sata metriä kauemmaksi portista. Olen tällä hetkellä osa erikoiskomennusjoukkuetta, eli EkomJ:tä. Vaikka olemme vain noin puolentoista joukkueen kokoinen porukka, asumme omalla kasarmillamme, joka on saaren uusimpia.

Tämä onkin varsinainen luovuuden tyyssija, sillä täällä asuu pelkästään luovia ihmisiä: yhteen kämppään on työnnetty kaikki viestintä- ja media-alan ihmiset, soittokunta, ATK-tukihenkilöt, muissa erityistehtävissä palvelevat sekä varusmiestoimikunnan ihmiset. Ihmisten kirjo on siis melkoinen, ja koska luovat ihmiset hyvin usein ovat varsinaisia persoonallisuuksia, on täällä ihmisiä todellakin laidasta laitaan. Vaikka meitä on huomattavasti vähemmän verrattuna esimerkiksi entisen kotikasarmini 2JK:n lähes kahteen ja puoleensataan varusmieheen, ovat täällä asuvat ihmiset niin kirjavaa porukkaa, että se värittää mukavasti elämää.

Virallinen tehtäväni on pääesikunnan viestintäosaston www-ylläpidon verkkotoimittaja, ja astuessani pääesikuntaan palvelukseen luovutin myös kaiken palvelusaikanani puolustusvoimille tuottamani materiaalin tekijänoikeudet valtion hoiviin. Sinänsä julmaa, mutta toisaalta valtionhallinnon organisaatiolle ainoa mahdollinen tapa yrittää pitää homma edes jotenkin hanskassa. Muuta en tehtävästäni oikeastaan saakaan kertoa, sillä minua sitoo salassapitovelvollisuus, vaikka mitään kovin salaista en tule koskaan palvelukseni aikana edes näkemään. No, sen verran voinen ainakin sanoa että kotiudun 18.9.2013 ja tähän asti tekemistä on ollut riittävästi.

Periaatteessa palvelukseni ei muuttunut mitenkään radikaalisti: komennuspaikkani vain on pääesikunta Helsingin keskustassa, mikä tarkoittaa sitä että aamulla suksin julkisilla saaresta keskustaan ja illalla takaisin. Kolmen viikon kokemuksen perusteella vapaa-aikaa jää juuri riittävästi esimerkiksi aktiiviseen treenaamiseen. Työn luonteen takia kiinnioloviikonloppuja ei ole läheskään niin paljon kuin mitä esimerkiksi sotilaspoliiseilla on. Juhannuksen joudun olemaan virka-avussa, mutta se on pieni hinta maksettavaksi näin hyvästä palveluspaikasta.

Käytännön tasolla työni on toimistohommaa lukuun ottamatta kuukausittaista kaupunkitaistelu- ja ammuntaharjoituksia. Se, että joka kuussa pääsee edes hieman hillumaan pyssyjen kanssa, on ihan mukavaa. Pysyy jonkinlainen kosketus niihin ”oikeisiinkin” hommiin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä oli juuri oikea valinta loppupalvelusajaksi. Jos olisin päätynyt sotilaspoliisiksi, olisin todennäköisesti tylsistynyt kuoliaaksi vartiossa ollessani. Vartiostokoulutukset saatuani totesin, että olen jo aiemmin tehnyt täysin samaa työtä parempaa palkkaa vastaan, joten ehkä olisi aika kokeilla jotain muuta, kun siihen on kerran mahdollisuus. Nykyisessä tehtävässäni saan myös haastaa itseäni älyllisesti huomattavasti enemmän: liikuntaa olen aina osannut harrastaa itsekin, joten mieluummin nautin puolustusvoimien tarjoamista älyllisistä haasteista ja treenaan omilla ehdoillani kuin taannutan itseäni istumalla metsässä. Enkä nyt siis tarkoita sitä, että metsässä istumisessa olisi jotain väärää, huonoa tai alentavaa. Se on joidenkin juttu, mutta minun ei.

P-kaudella suurin vitutusta aiheuttanut asia oli treenirytmin katkeaminen. Olin päässyt esimerkiksi kuntosalilla käymisen kanssa todella hyvään rytmiin juuri ennen inttiä ja suoraan sanottuna peruskoulutuskausi sekoitti rytmin totaalisesti. Treenaamisesta tuli epäsäännöllistä, hajanaista ja tehotonta. Laihduin neljä kiloa, ja koska ylimääräistä rasvaa minulla ei pahemmin ole, lähtivät kaikki ne kilot hyvin todennäköisesti lähes pelkästään lihasmassasta. Useimmiten ei ehtinyt treenaamaan ja muutamaan otteeseen salille päästyä oli yksinkertaisesti niin loppu, ettei harjoittelussa ollut paljoakaan järkeä. Nyt elämä täällä porttien toisella puolella on asettunut niin säännölliseen muottiin, että treenaaminen, rytmin löytäminen uudestaan ja rutinoituminen on ollut mahdollista. Nyt kun olen ehtinyt treenata kaksi viikkoa säännöllisesti ja opettaa kroppani taas tuttuun treenirytmiin, voin huomattavasti paremmin. Satunnaiset päivystysvuorot ovat ainoa asia, joka hieman sekoittaa rytmiä ja unia, mutta loppupeleissä se on hyvin pieni asia.

Ainoa kevyesti huonompi asia on se, että koska nykyään kirjoitan 8-10 tuntia päivässä, on tänne kirjoittaminen hieman jäänyt. Välillä työpäivän jälkeen tietotekninen takki on niin tyhjä, että mielummin luen kirjaa tai rääkkään itseni kuntosalilla aivan loppuun kuin kaivan läppärin jälleen esille ja kirjoitan lisää. Yritän kuitenkin parantaa tapani, ja muuttaa blogikirjoituksiani myös enemmän fiilisteleviksi ja tunnelmia kuvaavaksi jo siitäkin syystä, että paljoa en voi pääesikunnan sisäisistä asioista kertoa.

Tällä hetkellä olen oikeastaan niin tyytyväinen kuin vain voi palvelukseensa olla: työtehtäväni ovat älyllisesti haastavia, enkä todennäköisesti ehdi näivettyä tai taantua täysin idiootiksi. Elämä on hyvin säännöllistä, ja treenaamisen kannaltahan kroppa ei mistään muusta niin paljon tykkää kuin säännöllisestä, rutiininomaisesta rasituksen, levon ja ravinnon kolmiyhteydestä. Tilanne on ideaali: vapaa-ajalla ehdin kehittää kuntoani ja palveluksessa pystyn käyttämään päätäni. Säännöllisesti pyörivillä lomilla taas taas ehdin soittamaan keikkoja, silittelemään tyttöystävä -nimistä lemmikkiä ja näkemään kavereita. Triplahyöty, joten vielä ei voi valittaa.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in E-kausi, Erikoiskomennusjoukkue, fiilistely, Kaartin jääkäri, kasarmi, Miehistö, Pääesikunta, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina, Sotilaspoliisi, Taisteluharjoittelu and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Mitä P-kaudesta jäi käteen ja mitä nyt? Rantala

  1. Soikkeli sanoo:

    Tämä on todella loistava blogi! On hauska lukea, mitä kassun porttien sisäpuolella tapahtuu, sillä iso osa kavereistani lähti ll/12 palvelukseen ja heidän juttujaan olen saanut kuunnella viime kesästä asti. Tänään puolestaan omaa ikäluokkaa olevista kavereista suuri joukko lähti kohti armeijan harmaita, kuka Vekaralle, kuka minnekin.

    Erityisen kiinnostavan tästä tekee se, että yksi kavereistani lähti ll/12 spolleksi Upinniemeen – toki hän on kertonut kaiken laista, mutta utelias kun olen niin tätä blogia lukee suorastaan ahnehtien. Etenkin, kun tekstit ovat laadukkaita, teissä todella on kirjoittajan vikaa.

    Kenties olen omituinen nainen, mutta inttijutut kiinnostaa edelleen vaikka jo viime kesänä ystävä totesi eräänkin kerran, että ”miten sie jaksat kuunnella koko illan inttipaskaa” tai ”miten sie jaksat olla inttimiesporukassa aina se ainoo muija” (tästä syystä kesäkuus reserviin päässeet alikessut ylensivät miut jätkäksi), mutta mie viihdyn jätkäporukassa ja kyselisin intistä vaikka kuinka paljon.
    Ja kirjoitan itsekin runoja / tajunnanvirtaa / novelleja, milloin mitäkin, julkaisten niitä bloggerissa (http://vaillakyylia.blogspot.fi)

    Pitäkää lippu korkeella loppuun saakka, tämä on aivan LOISTAVA blogi!🙂

    • rtdlz sanoo:

      Huppista!

      Syvä kiitos kommentista, piristit väsähtänyttä aamua huomattavan paljon! Kiva kuulla, että joku näitäkin hölinöitä vielä jaksaa lukea ja jopa pitääkin lukemastaan. Kieltämättä vähän yllätit siinä että jaksat kuunnella inttijuttuja! Normaalisti lomilla saa taistella ettei hölisisi koko ajan intistä, koska muuten puheenaiheet ovat niin vähissä. Palveluksen aikana kuitenkin elämä on jotain 95% vihreätä, eikä paljon muusta ole kerrottavaa.

      Kävin tsekkailemassa sun blogin. Pitänee lueskella vähän lisää, koska vaikutat tosi fiksulta ja so far tykkäsin sun tyylistä.

      Ei muuta kun aurinkoisia kesäpäiviä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s