Haaveiden kaatumista odotellessa niitä sekavia huomioita – Rantala

Muutama hauska ilmiö käveli vastaan viime viikkojen aikana. Ensimmäinen on joukkueiden sisäisten erojen syntyminen. On ihan normaalia ryhmäytymisen psykologiaa, että ensin on kivaa, sitten toisten naamat vituttavat ja lopuksi, todennäköisesti lähellä porukan hajoamista, on todella mukavaa kun kaikki ovat hyväksyneet toistensa virheet ja ärsyttävät luonteenpiirteet sekä löytäneet oman paikkansa ryhmässä. Ensimmäiset neljä viikkoa meni lähinnä tutustuessa, ja selkeästi huomasi että muotoutumisvaihe oli hyvässä vauhdissa. Jengi pelasi samaan maaliin, ja uudet asiat alkoivat pikkuhiljaa porukalla tekemällä luistaa. Uusi ryhmä koettiin – kuten muotoutumisvaiheessa tyypillistä on – ainakin entisessä tuvassani pelkästään myönteiseksi asiaksi. Viidennellä viikolla pakka sekoittui, koska neljännen viikon lopussa vajaa puolet tuvista sekoittui ensimmäisen muuton takia. Ryhmien kehitys hieman häiriintyi ja muutamien yksilöiden ryhmäytymistaival alkoi täysin alusta, mukaan lukien omani. Pääpiirteittäin kuitenkin ryhmien runko pysyi samana, jonka vuoksi esimerkiksi ”uudesta” joukkueestani huomasi, että kaikilla tuntui olevan oma pelipaikkansa. Se kertoo ryhmän ohittaneen niin sanotun kuohuntavaiheen, jossa ryhmän jäsenet hieman testaavat toisiaan, etsivät omaa rooliansa, saattavat hieman sooloilla ja jopa riidelläkin. Uusi joukkueeni oli selvästi edennyt nopeasti vaiheeseen, jossa keskinäinen luottamus oli noussut jo niin korkeaksi, että toimiminen ryhmänä oli muuttunut yksilöiden suorituksista ryhmän suorittamiseksi. Porukka siis toimi kimpassa ja saattoi jakaa annettuja tehtäviä pienempiin osiin omatoimisesti, ilman ryhmänjohtajien käskyjä.

Mainittakoon tässä välissä että aliupseerikouluun pääsevät peruskoulutuskauden parhaimmat sekä psykologisesti eniten johtajiksi sopivat. AUK:n käyvät saavat muun koulutuksen ohessa johtajakoulutuksen ja AUK:n päätyttyä heidät ylennetään alikersanteiksi. Uunituoreet alikersantit pääsevät johtamaan seuraavan saapumieserän alokkaita. Aliupseerikouluun pääseminen on sekä haluttua että pelättyä: jotkut haluavat sinne yli kaiken, osalle on ihan sama ja osaa ei kiinnosta sitäkään vähää. AUK tarkoittaa rankempaa koulutusta, johtamiskykyjen testaamista oikeasti sekä automaattista vuoden palvelusaikaa. Osalle riittää viiden ja puolen tai kahdeksan ja puolen kuukauden miehistökoulutus, osa taas haluaa viettää puutarhatonttuna yksitoista ja puoli kuukautta.

Kuudennella ja seitsemännellä viikolla alkoi niin sanottu lopettamisvaihe puskea esiin: ryhmän jäsenet tietävät yhteisen ajan olevan lopussa, ja se aiheuttaa konflikteja. Tässä joukkueessa lopetusvaihe on alkanut näkyä joukkuehengen rakoilemisena. Ne, jotka ovat hakeneet AUK:iin (eli aliupseerikouluun) ovat selkeästi alkaneet pingottaa ja hoitaa päivittäistä palvelusta hieman liian sotilaallisella otteella. Miehistöön hakeneet taas ovat alkaneet hieman löysätä otettaan: he ovat oppineet erottamaan normaalin palveluksen asiat, joiden suhteen voi ottaa hieman löysemmin jo tässä vaiheessa palvelusta. Osalla löysäily keulii ja seurauksena on huutoa. Suurimmalla osalla homma on kuitenkin pysynyt hanskassa ja tehtävät on saatu suoritettua – vaikka ei tietenkään ehkä ihan niin ”särmästi” kuin se olisi mahdollista. Todennäköisesti se ärsyttää suuresti niitä, jotka haluavat epätoivoisesti vielä osoittaa olevansa aliupseerikelpoisia.  Senpä takia he – tai ainakin osa – yrittävät myös joko tietoisesti tai tietämättään tehdä eroa itsensä ja miehistöön hakeneiden välille.

Tulevat aliupseerioppilaat uhkuvat sotilaallisuutta sekä halua kiivetä hieman pidemmälle. Suurimmalla osalla niin sanottu ”ylisärmä” toiminta pysyy lapasessa ja kaikille asiallisena. Osalla taas – kuten luonnollista on – lähtee mopo keulimaan ja sen takia nämä tietyt yksilöt ovat esimerkiksi alkaneet arvostella muiden toimintaa joukkueen sisällä. Hyvän esimerkin siitä osoittaa aikaisemmin julkaisemani kirjoitus, jossa kerroin täysin perseelleen lässähtäneestä tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksesta. Täysin johtamiskyvytön, johtajakoulutukseen haluava henkilö tuli tekemään tarkastusta, jonka yksityiskohdista hän ei ymmärtänyt kyseisen tuvan kohdalla yhtään mitään. Kaveri myös onnistui paineistamaan itsensä alikersanttien läsnäolon johdosta, stressaantui ja loppupeleissä suoritti kaiken aivan päin vittua. Tilanteesta todella huvittavan teki se, että kyseinen kaveri on selkeästi koko joukkueen halukkain pääsemään johtajakoulutukseen. Suoritettu tarkastus taas osoitti, että kyseisellä henkilöllä on aivan helvetisti töitä tehtävänä, jotta hänestä tulisi edes säällisen huono johtaja. Tyypin ratkaisut tekivät myös todella paljon hallaa joukkuehengelle: hän halusi – koko tuvan tulkinnan mukaan pelkästään itsekkäistä syistä – osoittaa olevansa aliupseerikelpoinen ja selkeästi toivoi lunastavansa paikan AUK:ssa tarkastuksen johdosta. Koko homma meni niin käytännön- kuin joukkuehengenkin tasolla aivan pitkin sitä itseään, ja kyseinen henkilö vielä pahensi keittämäänsä soppaa lässyttämällä jälkikäteen kaiken maailman syistä, minkä johdosta tilanne meni miten meni. Muun joukkueen edessä – kun joukkue on yksilön tunaroinnin takia kärsinyt – on aivan helvetin paha virhe tulla jälkeenpäin selittelemään, miten mennyt tilanne ei ollut oma vika. Jossain määrin ei ehkä ollutkaan, mutta viimeisenä kannattaa tulla huonoilla tekosyillä selittelemään itseään pois kusirännistä.

Kun yksittäistapauksia kertyy tarpeeksi monta, se vaikuttaa aivan suoraan koko joukkueen joukkuehenkeen ja sitä kautta koko porukan toimintakykyyn. Seitsemännen viikon loppuun mennessä AUK-halukkaiden sooloilu vain paheni: muutama paviaani ryssi koko partion eristys- ja tarkastustehtävän lähtemällä sooloilemaan omia reittejään, kun kaikille pitäisi olla täysin selvää missä järjestyksessä ja miten päin talo tarkastetaan. Voimankäyttöharjoituksissa myös AUK-pinkeilijöiden yliyritteliäisyys on näkynyt. Kun miehistöön pyrkivät – tai maltillisemmat AUK-halukkaat – ovat myllyttäneet, on kyyti ollut harjoitusmaista ja tilanteeseen sopivaa. Itse satuin eräänä päivänä hätävarjelukoulutuksessa erään yliyrittäjän pariksi, eikä se ollut todellakaan kivaa. Kyseinen jannu oli minua päätä pidempi, ja syystä tai toisesta potki, löi kyynerpäillä tai nyrkillä minua patjan läpi aina aivan suoraan päähän. Omassa kuupassa 30-40 lyönnin vastaanottaminen – huolimatta kehoituksista lyödä alemmas – suoraan päähän ei tunnu kovin mukavalta. Ei sillä, etteikö tositilanteessa pitäisikin tintata niin kovaa kuin ikinä lähtee, mutta harjoitustilanteessa tilanne on hieman erilainen.

Asiasta viidenteen: se, miten jengi jaksaa vetää kaikenlaista roskaruokaa päivästä toiseen jaksaa ihmetyttää minua vieläkin. Ensimmäisten viikkojen aikana mietin, että kaipa jengi lähinnä vain syö stressiinsä, kun koko maailma jossa eletään on täysin uusi. Oli minullakin jonkin verran suklaata mukana, mutta niiden syömiseen taisi mennä yhteensä viikko. Oli miten oli, nykyään meininki on aivan samanlaista. Osalla porukasta on koko ajan mukanaan joko karkkipussi tai vähintäänkin suklaapatukoita. Maastossa omien ruokien syöminen on välillä hieman haasteellista, joten illalla tahti kiihtyy: mättäminen saavuttaa välillä aivan uskomattomat mittasuhteet. Parhaiten asian huomaa katselemalla sotilaskodin kassasta läpi vedettäviä tuotteita. Parhaimmat suoritukset tähän mennessä ovat olleet yhdellä kertaa puolitoista litraa limua, makkaraperunat, kaksi karkkipussia ja sipsipussi kaupan päälle. Minun silmääni aivan uskomattomia määriä! Pienempänä vedin välillä paljonkin karkkia, mutta viime vuosien aikana olen oikeastaan vieraantunut vain entisestään karkeista ja varsinkin sipseistä. Roskaruoka uppoaa kyllä edelleen, mutta jotenkin en jaksa ymmärtää miten varusmiehet jaksavat täällä vetää kasoittain grilliruokaa viikolla. Ei ole harvinaista että itse syön esimerkiksi pizzan viikonlopun aikana, mutta ymmärrykseni ei riitä sille, että joka hetki jengin on saatava jotain makeaa naposteltavaa. Tai oikeastaan, kyllä minä ymmärrän mistä siinä on kyse: jos intti stressaa tai sattuu vain vituttamaan ja väsyttämään, makeisten syöminen jossain määrin helpottaa tilannetta. Olen itse jotenkin onnistunut opettamaan itseni välttämään mahdollisimman pitkään epäterveellistä napostelua – koska joskus tein sitä enemmänkin – ja siksi oikeastaan en enää pysty kuvittelemaan itseäni vastaavaan tilanteeseen. Sen takia myös muun jengin jatkuva mättäminen tuntuu hieman oudolta. Tunnesyöminen ei ole myöskään ollut koskaan minun juttuni.

Ennen palveluksen alkua odotin innolla näkeväni koko omanikäisteni kirjon kaikkine sävyineen. Ehkä eniten innolla odotin törmääväni niihin kuuluisiin inttispedeihin: olin ehtinyt luonnollisesti kuunnella jo kasapäin juttuja niistä uskomattoman urpoista tyypeistä, jotka jostain koloista mönkivät osoitettuna päivänä palvelukseen. Ensimmäisinä viikkoina spedejä oli vaikea erottaa, sillä kaikille kaikki oli täysin uutta. Neljännellä viikolla kuitenkin pahimmat paviaanit alkoivat erottua joukosta kuka milläkin tavalla: joku on koko ajan myöhässä, joku ei osaa sitoa kengännauhojaan oikein, toinen ei ikinä ilmesty paikalle oikeassa varustuksessa ja kolmas on muuten vaan pihalla ja tekee kaiken pitkin honkia. Yksi kaveri muun muassa onnistui kahden yön leirillä hukkaamaan vajaat 20 kiloa painavan luotisuojaliivinsä. Ei löytynyt.

Täällä vaikuttavien idioottien toilailua – oli se sitten miten ”julmaa” tahansa – on suoraan sanottuna varsin hauskaa seurata. Niistä kirjoittaessa menisi vuosi, sillä tietyt henkilöt on pakko nähdä oikeasti tositoimissa. Sitä tunaroinnin määrää ei pysty edes selittämään, sillä tiettyjen varusmiesten koko olemus jo itsessään henkii suurta tunarointiriskiä. Varsinaisia vaaratilanteita ei vielä toistaiseksi ole sattunut omalle kohdalle lukuun ottamatta hieman erikoislaatuista sohimista ampumaradalla erään Pelle Pelottoman toimesta. Toistaiseksi ketään ei kuitenkaan ole selkeästi kiusattu tai simputettu: muut ovat tyytyneet lähinnä naureskelemaan partaansa pahimpien tunaroijien suorituksella ja ehkä joskus kulman takana naurahtaneet niille yhdessä. Oikeastaan juuri niin asian kuuluisi ollakin: kukaan ei kiusaa tai simputa ketään, mutta nauraa saa. Ja välillä potkia perseelle.

Vielä viimeinen asia: rupesin viikonlopun aikana mietiskelemään ja kelailemaan omaa tietäni Puolustusvoimissa edes takaisin, ja huomasin että olen vaihtanut paikkaa todennäköisesti useampaan otteeseen kuin kukaan muu tähän mennessä. Vauhtisäkkiä – eli armeijan isoa, epäkäytännöllistä säkkiä johon kaikki kamat lastataan – olen kanniskellut jo neljästi. Varusvarastolta yksikköön, yksiköstä toiseen, taas yksiköstä toiseen ja vielä kerran yksiköstä toiseen. Olen viettänyt neljä viikkoa yhdessä joukkueessa, puolitoista päivää toisessa ja päivää vajaat neljä viikkoa kolmannessa. Se on aiheuttanut – niin huvittavalta kuin se kuulostaakin – kevyesti juurettoman tunteen tätä järjestelmää kohtaan. Olen osittain pakosta ja osittain omasta halustani hyppinyt joukkueesta toiseen kolmesti kahdeksan viikon aikana, enkä sen takia tunne ketään ihan yhtä hyvin kuin mitä nyt kahdeksatta viikkoa samassa tuvassa majoittuvat tuntevat tupakaverinsa. Toisaalta, tunnen enemmän ihmisiä kuin he, jotka ovat olleet samassa tuvassa koko ajan. Siinä on puolensa: toisaalta minulle ei ehkä P-kaudelta jää niin läheisiä ystäviä kuin mitä muilla, mutta toisaalta taas olen nähnyt laajemman kirjon ihmisiä kuin useat muut oman saapumiseräni varusmiehet. Sitä oikeastaan lähdinkin intistä hakemaan, joten loppupeleissä se ei ole ”juurettomuuden tunteesta” huolimatta ollenkaan huono juttu. Onhan minulla läheisiä ystäviä siviilissäkin, joten mikäpä nakertaisi tutustua mahdollisimman moneen erilaiseen ihmiseen. Ei sillä, etteivätkö intin luomat ystävyyssuhteet kelpaisi – tietenkin ne kelpaavat – mutta viime kädessä koen kyllä vain rikkaudeksi sen, että olen saanut tutustua kolmeen joukkueelliseen erilaisia ihmisiä. Toistaiseksi palvelus on ollut vauhtisäkin kanssa hikoilemisen arvoista, ja toivottavasti tulee olemaan sitä jatkossakin: ensi viikolla alkavat ne ”hyvät hommat”, joilta kieltämättä odotan etukäteen jo varsin paljon. Luvassa on mielenkiintoisia tehtäviä ja juuri sopivan mittainen palvelusaika. Koputan nyt vielä varmuuden vuoksi puuta, mutta tällä hetkellä ainoa johon hajoaisin totaalisesti, olisi pakko-AUK. Jos minut käskettäisiin sinne asti, voisin joutua hetken itseäni keräilemään. Tosin mikäli itseäni yhtään tunnen, hetken hajoamisen jälkeen vain sisuuntuisin – ja kuten tyttöystäväni hyvä ystävä erittäin osuvasti ilmaisi – jäisin tähän laitokseen vaikka vain vittuillakseni ja pyrkisin reserviupseerikouluun asti. Näitä nyt onneksi on turhaa miettiä, sillä omasta yksiköstäni AUK:hon hakijoita huhujen mukaan on todella paljon, joten minun ei todennäköisesti tarvitse omista aamuistani huolestua. Varsinaiset haaveet kaatuvat tosiaan huomenna keskiviikkona – vaikka pääesikunta tiedottikin jo etukäteen – kun lopulliset sijoitukset julkaistaan. Pidätän hengitystäni ja vapisen.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, AUK, fiilistely, Inttihuumori, Kaartin jääkäri, kasarmi, Kiinniolo, Miehistö, Pääesikunta, Peruskoulutuskausi, Rantala, RUK, Santahamina, Talvi and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Haaveiden kaatumista odotellessa niitä sekavia huomioita – Rantala

  1. Raato sanoo:

    erittäin hyvin olet pohtinut asiaa.Kahdeksan viikkoa on jo aika missä näkee ihmisten kirjon ja myös sen miten armeija vaikuttaa siihen.Itse lähdin aikanaan armeijan positiivisin mielin ja ensipäivästä lähtien oli selvä,että pisin mahdollinen aika ollaan.luettuasi blogia huomaan,että olet kokenut henkisesti aivan samoja asioita,tosin et ole halunnut mennä johtajakoulutukseen.Itselleni Aukkiin meno oli itsestään selvä,mutta Aukin alku oli aivan perseestä.Hajotti.Sen kaksi- kolme viikkoa meni,kunnes siihenkin tottu.Tosin sinä aikana ehdin sössiä sen,etten Rukkiin päässyt.Olin ensimmäinen joka tipahti.Kaikkeen tottuu,niin yllättävää kuin se onkin.Jälkikäteen on helppo olla viisas,mutta oikeasti ei kaduta yhtään,että olin intissä koko setin.Armeijan parasta aikaa oli kuitenkin johtajakoulutukseen jälkeinen aika.Tämä on hyvä blogi.Kiitos tästä,ei kun tsemiä loppu palvelukseen.

    • rtdlz sanoo:

      Kiitän palautteesta ja vapisen!

      Kaikkeen todellakin tottuu, jopa inttiin. Toistaiseksi muakaan ei vielä kaduta, että lähdin, mutta odotan kyllä innolla sitä päivää kun kotiudun ja pystyn muodostamaan oman mielipiteeni palveluksen hyödyllisyydestä. Siihen tosin on vielä muutama aamu aikaa. Ihmetellään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s