Valaviikko – Rantala

Kuudes palvelusviikko oli merkitty kahden raskaan jälkeen keskiraskaaksi viikoksi, ja kepeämpi viikko oli ihan tervetullut kahden raskaaksi merkityn jälkeen. Viikko-ohjelma antoi ymmärtää, että neljän päivän aikana käytäisiin kertaalleen ampumassa, harjoiteltaisiin valaa ja mentäisiin spol-koulutuksessa pikkuhiljaa eteenpäin. Niin tapahtuikin, ja viikko oli varsin leppoisa. Jostain syystä kuitenkin olin enemmän loppu jokaisena iltana kuin mitä olin edellisen viikon metsässä juoksentelun jälkeen. Se johtui varmaan siitä, että olin keskiviikkoiltaan asti joka päivä aina vähän kipeämpi.

Oli miten oli, maanantaina ammuttiin viimeiset rata-ammunnat ennen ensi viikolla koittavaa ampumataitotestiä, joka sekin osaltaan vaikuttaa jatkokoulutuspisteisiin. Samana päivänä kävimme myös kuittaamassa varusvaraston möröiltä kunniakomppaniavarusteet, sillä meistä todellakin tulee kunniakomppania. Se siis tarkoittaa sitä, että kaikki valtiolliset sotilasedustustehtävät hoitaa meidän komppania niissä mahtavissa varusteissa, jotka ovat mallia talvisota. Meidän komppaniasta myös muutama lähtee aina vuorollaan presidentinlinnalle sekä päävartiolle seisomaan. Vaikka kyseinen ”paskanakki” koskee kaikkia, toivon kyllä jossain määrin välttäväni kyseiset hommat, sillä paikallaan jatkuvasti seisominen on aivan pirun puuduttavaa. Eräs kaverini kertoi, että osalla kunniakomppaniahommia tekevistä on omat keinonsa pysyäkseen selväjärkisinä: osalla on valkoisen kypärän sisällä kello, joka hälyttää vartin välein ja osa esimerkiksi laskee ohi meneviä ratikoita. Varusteiden kuittaamisen jälkeen vuorossa oli sovitus, joka oli tähän mennessä varmaan koomisin tilanne koko palvelusaikana. Aivan uskomattoman typerännäköiset vaatteet, mutta minkäs teet.

Kunniakomppaniavarustuksen kuittaaminen herätti vielä lisää hilpeyttä siinä vaiheessa, kun meille kerrottiin missä ja miten varustusta tulisi säilyttää. Luojan kiitos koko talvisotasettiä ei tarvitse tunkea omaan tupakaappiin, vaan niitä säilytetään erillisessä varastossa pukupusseissa. Oli miten oli, varaston esitellyt vänrikki piti myös perusteellisen esitelmän siitä, että varustus on sattuneesta syystä pidettävä kunnossa. Presidentinlinnalle on turha mennä seisoskelemaan kaulukset ketsupissa tai muussa vastaavassa eritteessä. Samalla saimme myös ehkä hajottavimman oppitunnin ikinä: silitysraudan käytöstä. Kuvitelkaa tilanne, jossa sopimussotilas esittelee teille silitysrautaa aivan pokkana ja kertoo, miten sillä silitetään vaatteita. Muutaman minuutin jälkeen tärkeä koulutus repesi kevyen hihittelyn kautta lähes huutonauruun, koska vänrikillä itsellään petti lopulta pokka silitysraudan esittelyssä. No, nytpähän pahimmatkin tunarit tietävät miten silitysrautaa käytetään.

Asehuollon ja kunniakomppanialeikin jälkeen vuorossa oli vielä yksi ohjelmanumero ennen iltavapaiden alkamista: harjoittelimme valalaulua sekä valassa laulettua virttä. Ei siinä muuten mitään, mutta lähdimme harjoittelemaan lauluja tehostetusti: koko yksikkö järjestyi pihalle hoilaamaan. Kuvitelkaapa lähes kaksi ja puolisataa ihmistä varusmiesjohtajat mukaan lukien laulamassa samaan aikaan. Volyymiahan sellaisessa sakissa riittää, mutta kun kukaan ei ole koskaan kuullut kumpaakaan laulua saati osaa lukea nuotteja niin täydellisesti lennosta (edes minä) että osaisi sen suorilta esittää, ei hommasta tule yhtään mitään. Suoraan sanottuna en tiennyt olisiko tilanteelle pitänyt itkeä vai nauraa, sillä kahden ja puolensadan varusmiehen perstuntumalta laulaminen aiheutti aivan uskomattoman kakofonian. Edes jollain tasolla tyydyttävään suoritukseen vaadittiin tunnin seisominen pihalla. Eräälle kokelaalle on kyllä pakko antaa pisteet: kaveri veti esimerkkisuorituksen valalaulusta yksin koko komppanialle.

Tiistaina olo oli oikeastaan jo suhteellisen flunssainen, eikä normaalista päivätoiminnasta saati sulkeisista meinannut tulla yhtään mitään. Kuumetta minulla ei todennäköisesti ollut, joten mitään syytä lähteä varuskuntasairaalankaan ei ollut. Muutenkin ajattelin välttää kyseistä paikkaa kuin ruttoa – vapautuksessa oleminen on aivan helvetin tylsää, ja niin sanottu ”vemppaaminen” on myös ainoa keino esitutkinnan ja poistumiskiellon lisäksi polttaa lomansa: rästisuoritukset ovat pääasiassa viikonloppuisin. Onneksi sotilaspoliisimiehistökurssin suorituksista osa rästitään nykyään myös iltavapailla, jotta viikonloput eivät pala.

Keskiviikko oli täynnä voimankäyttöä: vietimme kuutisen tuntia liikuntasalissa teleskooppipatukalla huitoen ja harjoituskaasuilla räiskien. Minulle koulutukset eivät tuoneet sinällään mitään uutta, sillä siviilityön puolesta kerkesin käydä vinyllipatukka- ja OC-koulutukset. Ainoa ero siviilissä hankittuihin koulutuksiin oli lähinnä se, että teleskooppipatukkaan en ollut aiemmin koskenut. Tehokas ja kätevä vehje, kieltämättä. Voimankäytön jälkeen loppupäivä sujui valaharjoittelun – eli sulkeisten – parissa aina iltavapaille saakka. Olin keskiviikkona ehkä pahiten flunssassa, enkä sen vuoksi jaksanut tehdä oikeastaan mitään ylimääräistä. Yritin lähinnä pitää itseni lämpimänä ja juoda pitkin päivää, sillä kuivalla kurkulla nieleskellessä tuntui lähinnä siltä, kun olisi yrittänyt niellä lasinsirpaleita.

Torstainen valapäivä oli tähän mennessä ehkä lepsuin päivä koko palvelusaikana. Jostain syystä pitkin päivää meillä oli ihan käsittämättömän paljon aikaa vain tehdä omia juttujamme, koska mitään varsinaista ohjelmaa ei ollut. Aamupäivällä teimme rasti ruutuun –tyyppisen vertaisarvioinnin tupakavereistamme ja iltapäivästä kävimme vetämässä rastit ruutuun myös halukkuuskyselyihin. Viltsun mainitsemat jatkokoulutusvalinnat julkistetaan täällä Santahaminan toisessa jääkärikomppaniassa vasta aikaisintaan ensi viikolla. Muiden yksiköiden aikatauluista en tiedä, sillä toinen jääkärikomppania – eli sotilaspoliisikomppania – menee muutenkin vähän oman aikataulunsa mukaan, koska meitä velvoittavat tuleva vartiovastuun vaihto sekä samaan aikaan alkavat kunniakomppaniatehtävät. Ne alkavat samaan aikaan kun varsinainen P-kausi päättyy, ja senpä takia kaksi viimeistä viikkoa P-kaudesta meillä on sotilaspoliisikoulutusta. Käytännössä siis meidän peruskoulutuskautemme on kaksi viikkoa muita yksiköitä lyhyempi, eikä se suoraan sanottuna haittaa minua ollenkaan. Hyvin suurella todennäköisyydellä meistä kaikista tuleekin sotilaspoliiseja.

Mr. Nevalaisen kirjoitukseen(1) vielä viitatakseni, tekstin viidennestä kappaleesta alkanut kuvaus jatkokoulutusmahdollisuuksista annetusta informaatiosta oli itse asiassa erittäin todenmukaisesti kerrottu. Tiedottaminen on koko kuuden viikon ajan ollut aivan käsittämättömän sekavaa, eivätkä edes alikersantit tiedä oikeastaan mistään mitään omaa koulutushaaraansa lukuun ottamatta. Lopulta valapäivänä koittanut jatkokoulutusoppituntikin oli lähinnä huono vitsi: komppanian varapäällikkö luki muutamia eri koulutusvaihtoehtoja sisältäneen PowerPoint-esityksen läpi, jakoi sen jälkeen halukkuuskyselylaput, vastasi muutamaan kysymykseen ja sen jälkeen antoi kymmenen minuuttia aikaa vetää rastit ruutuun ja siten esittää halukkuutensa. Olin itse pyrkinyt ottamaan selvää eri tehtävistä mahdollisimman paljon etukäteen ja tupani alikersantti oli onneksi varastanut kirjurilta samankaltaiset laput, jotka komppanian varapäällikkö luki oppitunnilla läpi, joten tiesin suunnilleen mihin olin menossa. Oma vähäinenkin tietomääräni mahdollisuuksista koostui lähinnä oma-aloitteisuudesta. Jos en olisi nähnyt vaivaa sitäkään vähää, olisin joutunut kirjaimellisesti ostamaan sian säkissä. Parannettavan varaa informoinnissa siis löytyy rutkasti, koska epäilemättä valtaosa oman yksikköni varusmiehistä osti sen nimenomaisen sian säkissä. Toivottavasti eivät tehneet omalta kannaltaan aivan vääriä valintoja.

Loppupeleissä löysä aikataulukin kusahti, ja tuli taas mieleen intin ajankäyttö: aamupäivän aikana meillä oli lähes kolme tuntia tyhjää, mutta iltapäivällä aina kello kolmesta valamuotoon järjestymiseen asti oli koko ajan enemmän tai vähemmän kiire. Oli miten oli, loppuiltapäivän halukkuuskyselyoppitunnin jälkeen käytimme lähinnä päivällisellä käymiseen, siivoamiseen ja kaappien lomakuntoon järjestelemiseen. Tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksien aikana alkoikin sitten varsinainen show.

Tupamme oma alikersantti oli valapäivänä päivystäjänä, joka siis tarkoittaa käytännössä sitä että koko päivä menee yksikön juoksevien asioiden hoitamiseen eikä päivittäiseen palvelukseen ehdi osallistua millään tavalla. Kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydillä: tarkastuksen aikamääreet olivat taas kerran hämäriä, ja koska yllättäen huonon tiedotuksen takia olimme hieman myöhässä, päättivät joukkueen muut alikersantit ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kaikki olisi mennyt ihan normaalisti, mikäli vain joku toinen alikersantti olisi suorittanut tarkastuksen. Niin ei tietenkään voi toimia: alikersantit laittoivat erään aliupseerikurssille haluavan, omasta mielestäni hieman ärsyttävän jannun tekemään tarkastuksen. Kaverille nousi kusi hattuun jo oikeastaan tuvan ovella, kun eräs tupakaverini päätyi arpomaan ääneen, pitäisikö tarkastajalle huutaa huomiota, koska hän ei ole meitä ylempiarvoinen. Sivuhuomautuksena mainittakoon että aina, kun tuvassa olevia ylempiarvoinen astuu tupaan, vähintään yksi tuvassa olijoista huutaa ”HUOMIO!” ja muut kääntyvät asennossa ovelle päin. Oli miten oli, tämä riemukunniatarkastajaksi valittu tyyppi saapasteli sisään ja arvosteli lähes jokaisen mahdollisen asian olevan vituillaan kaapeissamme ja siisteydessäkin oli valittamista. Se, että tuvat tai kaapit eivät mene ensimmäisellä kierroksella läpi, on ihan normaali asia. Epänormaalia vain on se, että kaappimme ja tupamme saapuu tarkastamaan alokas, joka tulee sisään tupaan tarkoituksenaan lähinnä vittuilla meille. Luulisi, että kun ollaan samassa joukkueessa, pelataan samaan maaliin, mutta asia ei näemmä niin ole ainakaan yhden henkilön mielestä. Kaappien järjestyksen arvostelu (”tämän tulisi olla tässä välikössä”) oli sinänsä myös typerää, sillä järjestyksellä ei ole minkään valtakunnan merkitystä, kunhan kaikilla tuvassa kaikki tavarat ovat samanlaisessa järjestyksessä – ja niin oli. Sen takia myös erittäin suuret pisteet alikersanteille, jotka laittoivat käytännössä tuvan tavoista mitään tietämättömän alokkaan tutkimaan kuria ja järjestystä omassa tuvassamme.

Suurimman virheensä alokastarkastaja teki myös palautteen antamisessa: kaveri käveli sisään, haukkui kaiken, räjäytti muiden alikersanttien käskystä kaikkien punkat ja antoi aikamääreen korjata, muttei kertonut mitä olisi pitänyt korjata. On lievästi sanottuna tyhjänpäiväistä lähteä korjailemaan, kun ei tiedä mikä on vituillaan: meidän tavarajärjestyksemme ei kelvannut hänelle, mutta häntä ei kiinnostanut kertoa, mitä järjestyksessä olisi pitänyt muuttaa. Korjatessamme lähinnä naureskelimme, että omalla käytöksellään kyseinen alokas kyllä osti itselleen tuvallisen verran erittäin hyviä kavereita. Onhan se totta, että yhtäkkiä joutuminen täysin uuteen tilanteeseen voi olla vaikeaa, mutta niin vaikeaa sen ei pitäisi olla että tilanne lipsahtaisi täysin vittuiluksi omille joukkuekavereille. Myöhemmin valaan lähtiessä kyseinen jannu tuli sössöttämään jotain keulimisesta tarkastuksen suhteen – että lähti vähän lapasesta – mutta olin siinä vaiheessa oikeastaan niin kyllästynyt koko leikkimiseen, että en jaksanut pahemmin reagoida koko keskusteluun. Totesin vain, että kaipa se olisi ollut reilumpaa päästää tupa ”korjaten läpi”, eli tietyillä pienillä hienosäädöillä tarkastus olisi ollut hyväksytty. Eipä siinä, onnea vain AUK:iin ja sitäkin enemmän onnea tulevien alokkaiden kanssa. Sitä tarvitaan.

Vala itsessään oli mielestäni hieman korni tilaisuus ja muistutti minua jossain määrin samanlaisesta kansanjuhlasta kuin mitä pesäpallon Itä-Länsi -ottelut ovat. Ulkotulet paloivat, kansa parveili siellä täällä. Ainoa mikä kuvasta puuttui, oli grillimakkarakoju. Tietyssä mielessä ihan hienoa, sotilaallista ja perinteitä kunnioittavaa meininkiä, mutta omasta mielestäni asiasta tehtiin vähän liian suuri haloo. Itselleni vala ei ainakaan tuntunut kovin juhlalliselta, jalat lähinnä puutuivat paikallaan seistessä. Mukavat puolet valassa olivat valavapaa sekä kaartin jääkärin natsat: pääsimme jo torstaina illalla lomille ja nyt meillä on vähän enemmän ihmisarvoa kuin viime viikolla. Samalla astetta korkeampi asema tarkoittaa myös muutamaa palvelushelpotusta: kekkuloimme ensimmäiset kuusi viikkoa lenkkareissa, mutta tästä eteenpäin saamme käyttää jatkuvasti maihareita. Iltavapailla pääsemme myös tästedes poistumaan saarelta, mikä on kieltämättä ihan mukavaa. Luultavasti tuleva kahden viikon kiinniolokin sujuu mukavammin, kun jonain iltana lähtee käymään paratiisisaaren ulkopuolella.

Edellisessä kirjoituksessa jäi muuten mainitsematta yksi asia: hain pari viikkoa sitten pääesikuntaan, viestinnän erityistehtäviin ykköstoiveenani www-sivujen ylläpito, tarkempana tehtävänä verkkotoimittaja. Ilmeisesti vakavissaan väännetty hakemus otettiin todesta ja minun on määrä lähteä pääesikunnan haastateltavaksi ensi tiistaina. Tilanne on siis varsin ideaali: jään koko sotilaspoliisimiehistöön tai lähden pääesikuntaan kirjoittelemaan. Kummatkin tehtävät kiinnostavat minua, ja eroavat sopivasti toisistaan. Sotilaspoliisina pääsen potkimaan ovia sisään ja niputtamaan pahiksia, pääesikunnassa taas pääsen käyttämään päätäni ja kokeilemaan, millaista on tehdä luovaa työtä jatkuvasti aikataulujen mukaan.

Tällä hetkellä kasarmille palaaminen ei oikeastaan pahemmin hajota. Tietenkin viikonlopun viettäminen paratiisissa hieman turhauttaa, mutta koulutus on hyvin suurella todennäköisyydellä jo ihan mielenkiintoista, kun perusasioista päästään koko ajan syvemmälle. Huomista rata-ammuntaa en odota kovin innolla – se kun on mielestäni varsin tylsää – mutta muuten kyllä odotan sitä, että pääsen iltavapailla treenaamaan. Kulunut viikko meni oikeastaan flunssassa maatessa, eikä kahden sitä edellisenkään viikon treenaamisissa ole pahemmin kehuttavaa. Ei ehtinyt, koska möngimme metsässä kaksi viikkoa putkeen. Eniten tällä hetkellä juuri vituttaakin treenaamattomuus – haluan saada säännöllisen rytmini takaisin ja paikat kunnolla jumiin! Tuloksistakaan en pistäisi pahakseni. Ensi viikko kulukoonkin siis aktiivisen treenaamisen merkeissä, pää kainalossa tai ilman. Tiistaina käyn haastateltavana ja seuraaviin lomiin mennessä todennäköisesti tiedänkin jo, minne päädyn. Pikkuhiljaa asiat rullaavat positiivisempaan suuntaan – perusasioiden hinkkaus ja metsässä kekkuloiminen vähentyvät ja mielenkiintoisemmat hommat alkavat. Samalla myös ihan huomaamatta TJ-laskurista – eli Tänään (palvelusta) Jäljellä –laskurista on tipahtanut jo huomattava kasa aamuja pois. Suunta on ihan oikea.

(1) Tarkoittamani kirjoitus löytyy tämän linkin takaa: https://seinttiblogi.wordpress.com/2013/02/13/10-nevalainen/

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Kaartin jääkäri, kasarmi, Kiinniolo, Loma, Miehistö, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina, Sotilaspoliisi, Talvi and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s