Alokasleiri – Nevalainen

Ensimmäinen leiri on takana, ja kaiken kaikkiaan kokemus oli yllättäen varsin positiivinen, vaikkakin viikonloppuloma onkin valitettavan lyhyt. Ensi viikolla taas (mahdollisesti sattuu) ja tapahtuu: tiedossa on heti maanataista tiistaihin ampumaleiri, ja loppuviikolla on sotilasvala ja saadaan vihdoin tietää mille sotilasuralle oikein joudun.

Upinniemi on vuokrannut Kiikalan lentokentältä alueen, jossa pidetään muutamia kertoja vuodessa erilaisia leirejä, alokasleirien ollessa niistä yksi, ja nyt oli meidän vuoro. Kiikalasta oli puhuttu vaikka kuinka kauan, lähes ensimmäisestä viikosta lähtien. Se tuntuu olevan Upinniemen yksistä suurimmista legendoista ja pelon paikoista, joista puhutaan jatkuvasti, joskin pilke silmäkulmassa.

Paljon olin itsekin Kiikalasta ennen leiriä kuullut. Kiikalasta kerrottiin muun muassa se, että linnut lentävät väärinpäin, ja myös sen, että Kiikalassa on vain yksi, yksisilmäinen korppi, joka ei koskaan kuole, eikä mitään muita eläimiä ole. Sänkyihin oli kirjoitettu, että viime vuonna Kiikalassa kuoli kuusi ihmistä, pakkasta oli vähintään kolmekymmentä astetta ja sen, ettei kukaan nuku siellä ja jalkoja on amputoitu.

Mahtavaa.

Itse lähdin leirille ihan hyvillä mielin, kaikista huhuista huolimatta. Halusin ottaa siitä kaiken irti ja yrittää jopa pitää hauskaa. Paljoa en ollut pakannut kotoa mukaan, mutta jotain oli tullut: muutamia energiapatukoita, pähkinöitä, vähän karkkia ja otsalampun, joka muuten osoittautui kymmeniä kertoja hyödyllisemmäksi kuin muiden taskulamput. Varsin vähän loppujen lopuksi, toisilla kun oli erillisiä muovisäkkejä ruokaa, hanskojen lämmittimiä, puukkoja ja ties mitä.

Maanantaina lähdimme leirille jo kahdeksan aikaan. Nukuin päiväunet, vai jatkoinko yöuniani?, puolentoistatunnin bussimatkalla, kunnes olimme perillä. Siinä sitten etsimme reppujamme, söimme ja lähdimme marssimaan meidän joukkueemme sijainnille.

Alkumarssi oli yksi pahimmista kokemuksista koko leirillä. Meillä oli siis selässä täyteen ahdattu reppu, jossa oli makuupussi, erillinen varustussäkki ja telttapatja. Ja taisteluvyö. Niin, ja tietenkin ase.

Ja tämä varustus todella painaa. Tiedä sitten oliko syynä se, että olimme viides, eli komppanian viimeinen joukkue, vai koska olemme urheilujoukkue, niin menimme pisimmän matkan koskemattomassa lumessa selässämme jumalaton taakka.

Luojan kiitos matka ei kestänyt loputtomiin, vaikka siltä toisinaan tuntui, ja pääsimme perille. Varsin pian huomasimme myös sen, että emme tosiaan olleet vain kauimpana, vaan olimme myös huonoimmassa sijainnissa: meidän ”metsämme” oli vain alle viidenkymmenen metrin levyinen kaistale, jossa toisinaan oli täysin avointa maastoa, ja meidän ”oletettu vihollisen tulosuunta” oli avoimen pellon kohdalla. Muilla, mitä nyt vähän näimme, näytti olevan sankkaa metsää, joten me todella saimme vain luun käteen, joka sekin oli järsitty täysin muodottomaksi.

Ensimmäinen päivä menikin sitten leirin pystyttämiseen, jossa siinäkin meni aivan liian kauan. Pystytimme telttaa reilusti yli tunnin paksun routakerroksen takia. Muuten ilta meni hieman totuttautuessa siihen, missä olimme ja mitä tulimme tekemään, haimme varusteita leiriä varten sekä polttopuita kaminaan. Illan tullen aloitettiin jo hieman vartiovuoroja, kävimme läpi mitä vartioiminen oikein tarkoittaa ja sitten mentiinkin jo aikalailla nukkumaan.

Tiistaina meillä oli lähes koko päivä poteron, maahan kaivetun suojakuopan, kaivamista, joka oli samalla hauskaa, samalla hirveää puuhaa. Saimme tehdä koko päivän jotain, aika meni nopeasti ja kun jotain todella sai aikaan, se oli hauskaa. Aina vain ei saanut mitään tehtyä routaa kun oli se parikymmentä senttiä. Roudan hakkaaminen pienellä kenttälapiolla on kuin hakkaisi umpikiveä: kipinöitä, sirpaleita ja hiekkaa lentää kaikialle ja varsinkin silmiin. Se onkin hauska hakata molemmin käsin routaa käsivarrenpituisella minilapiolla silmät suljettuina ja katse sivulle kääntyneenä kuin kissatappelussa konsanaan, ja silti lopulta hiekkaa oli suussa.

Keskiviikkona oli, kai, syventäviä koulutuksia kertasingosta, kranaatista ja telamiinasta, sekä taistelukoulutusta jossa syöksyimme suoraan mielikuvitusvihollisen kimppuun. Illalla oli mahdollisuus käydä sotilaskodinautossa ja meillä oli kenttähartaus.

Torstaina olikin jo viimeinen oikea päivä. Harjoittelimme joukkueen hyökkäämistä ja puolustamista lisää, saimme vihdoin paukkupatruunoita ja meidän kimppuumme hyökättiin ja itse kävimme toisten kimppuun.

Perjantai alkoi nopeasti jo aamuviideltä, kun saimme vastaamme toisen hyökkäyksen, ja puolustamisen jälkeen aloimme jo purkaa telttaa ja täyttää poteroita. Leiri kasaan ja venaamaan busseja, jotka tulivat jo puolen päivän aikaan. Kasarmeilla huollettiin aseet ja itsemme, sekä kävimme kaiken varustuksen läpi, ja saimme jopa pari tuntia vapaa-aikaa jolloin sain kuulla läheisten äänen ensimmäistä kertaa useaan päivään.

Kaiken kaikkiaan leiri todella meni hyvin. Minulla oli usein jopa ihan hauskaakin, aika meni nopeasti, ei ollut kylmä, eikä nälkä tai väsymyskään pahemmin vaivannut.

Mutta tämähän ei ole normaalia. Alikersantit sanoivat suoraan, että aikamoista telttailuta tämä on, ja kun joku sanoi ääneen, että hauskaa on, vastauksena tuli toteamus, että jotain on siis muutettava. Se, että meillä todella oli rentoa ja varsin helppoa on mielestäni vain hyvä asia, eikä ainoastaan siksi, että haluaisi päästä vähällä. Mielestäni on vain hyvä, että näin ensimmäisenä armeijan leirikokemuksena jäljelle jäävä fiilis on hyvä. Nyt tiedämme hieman mitä odottaa, eikä mahdollista seuraavaa leiriä odota niin vittuuntuneena, vaan ihan hyvillä mielin. Kerrankin todella mentiin paljon puhutun porrastetun rasituksen mukaan.

Kylmyys vaivasi vain muutamia kertoja, ja nekin lähinnä silloin kun meillä oli koulutuksia, vartiovuoroja tai syömään mennessä, jolloin seisoimme paikoillaan pitkiä aikoja. Näitäkään ei ollut onneksi pitkiä aikoja, lähinnä ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä, kun odotimme mitä tapahtuu. Muuten pysyin varsin lämpimänä, tulihan siellä hikikin aina välillä. Lunta ja tuultakaan ei ollut pahemmin, vaikkakin niitä oli meillä enemmän kuin muilla avoimen sijainnin takia. Nyt on siis kiitettävä kaikkia meteorologeja hyvistä säistä, sillä meille oli kerrottu, että viime vuonna tosiaan oli se 20-30 miinusastetta ja alokkaat olivat lähinnä yrittäneet selviytyä koko viikon ajan hengissä.

Nälkä tai väsymys olivat samaten poissa muutamat ensimmäiset päivät. Selvästi huomasi miten keho reagoi vieraaseen tilanteeseen ja toimi hyvin ilman tavallisia tarpeitaan. Ruokaa tuntui toisinaan olevan jopa paljon, eikä edes alle viiden tunnin unet vaikuttaneet vähäisiltä. Se oli vasta keskiviikko iltana kun keho alkoi ”normalisoitua” ja vaatia tavalliset annoksensa ruokaa ja unta. Keskiviikkoillasta ihan tänne sunnuntaihin asti onkin ollut aivan jatkuva nälkä, jota mikään ei tunnu täyttävän ja pikkuväsymys kummittelee koko ajan taustalla. Söi sitä miten paljon tahansa, millään ei tunnu nälkä lähtevän, mutta toivottavasti kohta velat on maksettuja.

Siitä, että meillä oli helppoa kertoo ehkäpä eniten meidän vartiovuorot. Ensimmäisenä yönä kolmella teltalla oli vain yksi etuvartiopiste, eli se, mistä vartioidaan koko leiriä mahdollisilta hyökkäyksiltä. Sen lisäksi oli kipinävuorot telttakohtaisesti. Kipinävuoro taas pitää teltan kamiinan lämpimänä ja vartioi teltan ympäristöä ja sitä, ettei teltta syty tuleen.

Koska ensimmäisenä yönä vuoroihin verrattuna oli niin paljon ihmisiä, olivat vuorot todella lyhyitä: vain viidentoista minuutin pituisia per yksi vuoro, eli kolmevarttisia yhteensä kun on ensin kipinä, nuorempi etuvartio ja vanhempi etuvartio. Helpostihan tämä meni ja untakin sai paljon, joskin teltassa oli aikamoista kuhinaa kun vartin välein joku nousi ylös pukemaan vuoroaan varten.

Seuraavana iltana taisi olla sitten tunnin kipinät ja puolen tunnin vartiot, jotka jatkuivat aina viimeiseen yöhön asti, jolloin oli tunnin etuvartiotkin. Kipinävuorot olivat jopa hauskoja: silloin sai liikkua, kävellä teltan ympäri ja lisätä välillä teltan sisällä puita. Aika meni todella nopeasti, ei tullut kylmä eikä väsyttänyt.

Etuvartio taas oli täysin perseestä. Silloin seistiin liikkumattomana poterossa ja katsottiin suoraan eteenpäin, ja oikeastaan siinä se. Mitään muuta ei voinut eikä saanut tehdä. Ei syödä, ei liikkua tai puhua. Piti vain tuijottaa eteenpäin pimeään maailmaan, jossa ei nähnyt yhtään mitään. Siinä ei ainoastaan tullut ihan uskomattoman väsyneeksi, kun tuijotti pimeyttä, vaan myös todella kylmä kun ei voinut liikkua ja kädet koskivat poteron lumista reunaa, josta kylmyys hitaasti levisi ympärille.

Itsellä onneksi oli pitkin viikkoa varsin hyviä vartiovuoroja. Ne olivat joko ensin alkuillasta ja sitten aivan aamulla, jotta sain pitkät unet vuorojen välissä, tai sitten kaikki vuorot putkeen, silloinkin yleensä alkuillasta. Unta sain siis suhteellisen hyvin, joskin itse nukkuminen oli todella syvältä. Maa oli kylmä, kaikkialla oli märkää ja roskaa, tilaa oli vähän, jokainen nukkuma-asento kova ja epämukava, ja vähän väliä heräsi jonkun toisen herätessä. Väsymys ei siltikään tosiaan vaivannut ennen keskiviikkoiltaa, mikä oli todella hyvä asia.

Juuri näiden lyhyiden vartiovuorojen takia meillä oli niin helppoa, alikersantit kun sanoivat, että heillä oli heti alusta kaikki vuorot tunnin pituisia, joten he joutuivat olemaan yhteensä kolme tuntia yössä hereillä, kaksi niistä paikallaan etuvartiossa. Eikä tässä vielä kaikki: alikersantti tuli ensimmäisenä yönä kertomaan ”huhusta”, että hyökkäyksiä olisi vasta viimeisinä öinä, joten hälytyksiä, ei turhia tai oikeita, ollut kuin kolme koko viikolla.

Aikamoista leikkiähän koko leiri oli, ei ainoastaan sen takia, että meillä olisi ollut helppoa, vaan ihan vain leirin toiminnan vuoksi. Aina piti toimia tilanteen mukaan, eli iltaisin ja aamuisin oli valo- ja äänikuri, mikä tarkoittaa sitä, että mitään valoa ei saanut olla pimeän aikaan, ja kun pimeää oli, niin sitten oli pimeää. Toki lumi valaisi jonkin verran, mutta pahimmillaan näki vain muutama kymmentä metriä, nekin sumeasti ja omaa taisteluvyötä kun tutki tai söi, niin oli lähes tulkoon sama oliko silmät kiinni vai auki.

Sen lisäksi tilanteenmukainen käyttäytyminen tarkoitti aina ilmasuojassa olemista, eli jonottaessa oltiin puun vieressä viiden metrin välein ja aina taisteluvarustus päällä. Ensimmäinen ei niin haitannut, vaikkakin hölmöä se toisinaan oli, mutta jälkimmäinen alkoi todella rasittaa kun viikon oli kantanut useita kiloja painavaa taisteluvyötä ja asetta. Hartiat ja yläselkä ei ole koskaan ollut niin kipeinä, ja jokainen liike oli pahimmillaan yhtä tuska. Tavaroiden kantaminen olikin suurin fyysinen rasitus leirillä, lukuun ottamatta muutamia fyysisiä harjoituksia.

Ilman paukkuja, paitsi viimeisinä päivinä, tarkoitti myös sitä, että kaikissa taisteluharjoituksissa huudettiin niin pirusti ”LAUKAUS! LAUKAUS!”, joka on… no. Niin. Leikkikoulultahan tämä välillä tuntuu.

Mahtavasti torstaina kun saatiin paukkuja, niin oletettavasti aseeni teki tenän, ja kuudennen laukauksen jälkeen ase ei suostunut enää toimimaan. En siis päässyt koko viikkona ampumaan kunnolla, en edes kämäisiä vihollisia, jotka ajoivat fiksuina avoimelle pellolle ilman mitään suojaan, vaan pääsin katkerana kuiskimaan laukauksia. Ihanasti jäi myös välistä meidän oma hyökkäys, joka ainakin ideana kuulosti viikon parhaimmalta hetkeltä. Ase kun ei toimi, niin turha sinne mennä. Muilla tuntui olevan siinä hauskaa ja paljon sai myöhemmin siitä kuulla, ja tulihan korkea-arvoisetkin kehumaan sitä todella paljon.

Hieman katkera olen ma.

Toisaalta, jos ei jotain huonoa, niin jotain hyvää: vältin viimeisen yön pisimmät etuvartiovuorot, koska minulla ei ollut asetta, joten sain paljon unta. Sen lisäksi olin kuullut, että kolmas telttaporukka ei päässyt myöskään hyökkäämään, koska heillä oli ollut jo niin pitkät vuorot, että kersantti piti heitä liian väsyneitä hyökkäämään. Vähän yöunta, eikä pääse ampumpaan yhtä paljon kuin muut? Jep. Ehkä minulla meni ihan ookoosti.

Perjantaina alkoi olo olla aika kuollut ja kokoajan oli pyörryttävä nälkä, eikä syömisellä vaikuttanut olevan mitään tekemistä kylläisyyden tunteen kanssa. Kasarmilla olo oli  ihanaa, mikä on todella outoa minun suustani. Pääsin viikkoon ensi kertaan suihkuun ja hampaitani pesemään, molemmat jotka tein vähintään pari-kolme kertaa.

Poissa leiriltä varsin hyvin mielin ja takaisin kotiin.

Tai no niin. Upinniemessä kuitenkin on tämä hauska käytäntöä, että lomillehan ei pääse leirin jälkeen vielä perjantaina. Selitys oli, että autoilijat eivät jaksa ajaa, joten nukutaan ensin hyvät yöunet, ja sitten lomille. Okei, joo, ymmärrän sen, mutta silti vihaan päätöstä. Varsinkin nyt olin hyvin virkeä, joskin leiri oli helppo ja ehkä ”normaalilla” leirillä olisin väsyneempi.  Silti, autoilijoita on varmasti vain murto-osa bussilla menijöihin verrattuna, joten on todella rasittavaa ”kärsiä” muiden takia. Itse olisin ainakin paljon mieluummin tuhlannut matkaan menevät ajat jo perjantaina ja nukkunut omassa sängyssäni, mutta ei niin ei.

Lauantaina olin kuitenkin täynnä intoa kun heräsin ja tuvassa huudettiin yhteen ääneen, että loma-TJ 2 tuntia. Tietenkään se ei niin mennyt, vaan ajat venyivät ja puoli yhdeksältä vasta pääsimme, kahdeksalta kun ohjelman mukaan loppui palvelus. Ja sitten pääsin bussipysäkille odottamaan 50 minuuttia bussia. Sitten Helsingistä Tikkurilaan ja siitä kotiin, jossa olin noin puoli kahdeltatoista. Eli, joudun olemaan yön kasarmilla, koska autoilijat ovat riski liikenteessä, ja lopulta he ovat potentiaalisesti aiemmin kotona kuin minä? Joku ei taida mennä yhteen.

No, joka tapauksessa, en sitä ole paljoa miettinyt. Vaikka on vain kaksi vajaata päivää lomaa, niin tämä loma on mennyt hiton hyvin. Kokoajan olen ollut innoissaan kotona olemisesta ja aika on mennyt todella hyvin. Takaisin paluu ei ole ahdistanut tai ollut lainkaan mielessä, olen vain nauttinut vapaudesta. Toivon, että tunne jatkuu iltaan asti, viime viikolla kun minulla oli viime tunnit todellista itseni kanssa painimista vaikka muuten meni ihan hyvin.

Sellainen oli siis ensimmäinen leiri. Kivasti meni, vaikkakin partiolaisittain. Lomasta on nautittu ja syöty hyvin, jos nälkäkin jossain kohti katoaisi. Ensi viikko vain jännityttää pahasti. Jatko tulee vihdoin selviämään, enkä tiedä haluanko tietää mitä on luvassa.

Toivotaan parasta.

Tietoja VMN

Finn working towards becoming an author.
This entry was posted in Alokasaika, Leiri, Nevalainen, Peruskoulutuskausi, Talvi and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s