Vapaa (vasta päivänä, jona astut porteista siivileissä ulos) – Nevalainen

Neljä viikkoa takana ja toisilla lomillani. Vasta lomilla onkin ollut aikaa kirjoittaa tänne. Minulla on itse asiassa ihan hyvät fiilikset tänne kirjoittamiseen: vaikka olen nyt vapaalla, niin se, että ajattelen inttiä nytkin ei tunnu ahdistavan, ei ainakaan kun ajattelen sitä tämän avulla. Olen jopa odotellut sitä hetkeä, että pääsen tänne kirjoittamaan muutamastakin syystä. Ensinäkin olen huomannut miten paljon hyötyä tästä on minulle itselleni. Saan tästä itsevarmuutta ja kun käyn asioita läpi, niin ehkä tietyssä mielessä voin hyväksyä ne paremmin. Avautuessa paha olo väistyy pois tieltä. Toisena syynä taas on yksinkertaisesti lukijat. Palaute on ollut todella positiivista ja se, että ihmiset ovat lukeneet tätä blogia on suuri kannustus.

Nyt olen siis oman kodin lämmössä lomilla, joskaan en virallisesti ”vapaana”. Vapaa olen vasta palveluksen loputtua, sillä nytkin olen ”töissä” puolustusvoimilla, eikä sitä saa unohtaa, niin meille ainakin väitetään, mutta jokainen pienikin hetki mitä minulla on itselleni antaa, käytän juuri siihen: unohtamiseen ja rentoutumiseen. En halua muistaa näinä hetkinä missä olen ja minne joudun. Toisaalta kun miettii, mitä se kertoo, että meille erikseen toitotetaan, ettemme ole vapaa ennen palveluksen loppumista?

Lomat

Olimme siis ensimmäisen viikonlopun kiinni, sitten perjantaista lauantaihin lomilla, taas viikonloppu kiinni ja tällä viikolla pääsimme jo torstaina lomille, koko komppanialle kun oli laitettu ”henkilökohtainen” lomapäivä. Tuntuu nyt, lauantaina, oudolta, että huomenna on vielä yksi vapaa päivä. Tietyssä mielessä aika tuntuu menneen jopa nopeammin kuin viimeksi, vaikka aikaa onkin vuorokausi enemmän. Siksi en ihan ymmärräkään, miksi huominen pelottaa enemmän kuin ensimmäisellä viikonlopulla.

Ensimmäiset lomat menivät itse asiassa erittäin hyvin ja ne tulivat ihan oikeaan aikaan. Kävin viikonloppua edeltävänä torstaina sotilaspastorin puheilla keskustelemassa miten paha minun oli olla. Kaikki jankkasivat sitä, että huomenna lomille, mutta silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta, enkä nähnyt siinä mitään helpotusta. Olinkin todella yllättynyt, miten hyvin sain kaiken lomastani irti.

Kuten mainitsin jo, menin heti perjantaina lomille päästyäni elokuviin siskoni kanssa ja sitten olin kuin liimattu parempaan puoliskooni. Jokainen sekuntti käytettiin hyväksi, kokoajan oli jotain jolla on merkitystä eikä yksikään hetki ollut hukkaan heitettyä. Niin halusin sen olevankin, ja siinä onnistuin. Minusta todella tuntui, että sain kaiken lyhyestä lomastani irti.

Lähes kaikki sanoivat, että viikonloppuna sitä tulee nukuttua pitkään ja lomien jälkeen monet kertoivatkin nukkuneensa yli puolenpäivän kun kerrankin sai. Itse tein täysin päinvastaisen. En ole muutenkaan koskaan perustunut nukkumisesta, mielestäni koen ajan hukkaan heitetyksi, enhän koostu siitä mitenkään, joten miksen tekisi jotain missä edes tiedostan olevani hengissä. Siksi laitoinkin herätyksen niin, että sain juuri ja juuri kahdeksan tuntia unta ja sitten ylös, vaikkakin vain mielityn kanssa sängyssä loikoilemaan. Sunnuntainakin taisi herätys olla ennen kahdeksaan, mutta siten minä halusin, ja haluan, lomat viettää.

Lomallani en todellakaan ajatellut armeijaa muuta kuin sen ajan kun kirjotin tänne. Tietenkin armeija luikerteli mieleeni vähän väliä, sitä ei voi mitenkään välttää, mutta tein kaikkeni unohtaakseni sen. Ensimmäiseksi revin rannekellon kädestäni, jota armeijassa saa kytätä jatkuvasti pysyäkseen aikatauluissa ja tietääkseen paljonko aikaa on jäljellä. Lomalla en todellakaan kaipaa sekunttikelloa tikittämään ja kertomaan, että taas yksi minuutti on mennyt pois. Pelkkä ajatus kellosta ranteessani saa minut ahdistuneeksi lomalla. Haluan vain olla tämän ajan, ja kun loma loppuu, mitä en halua ajatella, niin sitten se on siinä. En halua tietää monta tuntia tai minuuttia minulla on enää jäljellä.

Huomasin myös, että siviilissä, nyt kun minulla on vapaus valita mitä puen päälle, revin armeijan antamat vaatteet päältäni siinä samassa kun pääsin kotiini. Vaatteet todella saivat minut tuntemaan ahdistusta, mitä en olisi edes voinut kuvitella, en silloin kun olen itse Upinniemessä. Siellä ne ovat vain vaatteita, ei mitään muuta, mutta nyt kotona ne vievät minut takaisin sinne, armeijaan ja niihin paikkoihin, ja lomalla ollessani haluan paeta sieltä mahdollisimman kauas. En olisi uskonut miten paljon rennompi ja vapautuneempi olo voi todella olla pelkästään omista vaatteista, mutta hitto vie… Nyt omat vaatteet ovat ehkäpä hienointa, mitä keksin.

Silti kaiken tämän jälkeenkin, armeija ja lomien loppuminen tuli aina toisinaan mieleeni. Onneksi vain muutamia kertoja, mutta kun se tuli, niin päätin, että se on unohdettava. Pakotin sen pois mielestäni ja rentouduin, palasin takaisin tähän hetkeen. Ja yllättävää kyllä, se toimi. Niinä muutamana päivänä ajattelin armeija vain kirjoittaessani tänne ja sunnutai-iltana muutamana viimeisenä tuntina ennen kuin paluu koitti.

Niin, lomani oli kaikilla tavoin onnistunut. Sain unohdettua sen missä olin ollut ja minne jouduin, ja sain lisää voimia jatkaa.

Lomille meno vaan ei ollut millään tavalla onnistunut.

Sen luulisi olevan vapauttavin hetki koko viikolla, mutta ei todellakaan. Päinvastoin. Perjantai oli stressaavin ja ahdistavin päivä, mitä meillä oli koko kahtena viikkona ollut. Ei, edes lomautus ei voi armeijassa olla helppoa ja yksinkertaista.

Odotin koko päivän lomille pääsyä ja samalla jokainen asia mitä teimme tuntui pitkittävän sitä, mitä odotin. Aika ei mennyt nopeammin kun teimme jotain, se meni hitaammin. Ja sitten kun aikataulut venyivät ahdistus paheni entisestään: tietenkin se kostautuisi lomille lähdön myöhästymisessä.  Kaiken tämän jälkeen meidän piti vielä siistiä kaapit niin, että ne ovat täysin identtisiä ja täydellisiä, jokainen raita piti suoristaa, hitto henkarit täytyi olla tietyssä asennossa, viikatun villapaidan raidat piti mennä oikein.

Kun vihdoin pääsimme ulos yksikön eteen vääpeli, yksi henkilökunnan isoista kihoista, piti vielä lomapuhuttelun ja vasta sitten pääsimme pois.

Kuten kerroin, kaikki kahtena viikkona kerätty pahaolo purkautui heti kun pääsin autoon istumaan äitini hakiessa minua ja olin vihdoin turvassa ja kaukana muiden katseilta. Odotin lomien menevän samalla tavalla, pahaa oloa kierrättäen sisälläni ja tulevaa pelätessä, mutta kuten jo yllä kerroin, tätä ei tapahtunut lainkaan.

Nyt toisilla lomilla meno on osittain samanlaista, osittain erilaista.

Tällä kertaa tyttöystävän kanssa on mennyt lomat ja työt ihan ristiin: hänellä oli useita vapaa päiviä putkeen, aina torstaihin asti ja nyt työputki. Nyt on siis ollut ihan vain itselle aikaa, mutta nyt kun sitä on tullut vietettyä, niin ainakin tässä kohdin tuntuu, etten edes halua mitään omaa aikaa. Tarkoitan sitä, että kun olen yksin ja mietin mitä teen, niin se ajautuu helposti ”turhaksi” netissä pyörimiseksi ja miettimiseksi siitä, mitä oikein teen. Jos se ei heti, niin myöhemmin se tuntuu siltä, että olen hukannut aikaani, ja sitten taas saan pahanolon itselleni. Kokoajan on tehtävä jotain.

Olen yrittänyt hyödyntää nämä hetket ja olen käyttänyt aikaa monen muotoisiin kirjoituksiin, ensi viikolla kun siihen ei tule olemaan hetkeäkään aikaa. Silti olisin mieluiten vain tyttöystäväni kanssa, sillä silloin tyhjäkin aika, kun en tee joka sekunti jotain, ei tunnu tuhlaukselta. Sillä on jokin merkitys, hyödynnän sen meihin kun emme taas tule näkemään pitkään aikaan, kun taas yksinollessani aikani menee ”hukkaan”.

En tiedä onko tässä ajattelutavassa mitään järkeä, mutta niin ajattelen. Meillä on kahdestaan hauskaa ja tähän mennessä olemmekin lähes kokoajan tehneet jotain, mutta tietenkin on hetkiä, kun mitään suurempaa ei ole ja tosiaan vain makaamme tai olemme. Se tuntuu itsessään hyvältä kahdestaan, eikä sillä ole edes väliä puhummeko vai emme, mutta jos olisin yksin, laskisin sekuntteja ja ajattelisin ahdistavasti tulevaa.

Toivon nyt loppuloman menevän myös hyvin, onhan tässä lähes 24 tuntia vielä aikaa. Hieman leffan kanssa nollausta, hiusten siistimistä, saunomista, hieromista, syömistä paljon ja hyvin, ja huomenna ehkä pääsisin jopa kirjoittamaan jotain fiktiivistä pitkästä aikaan. Toivotaan ainakin niin.

Vapaa-aika

Nyt olen siis vapaalla kotonani, mutta onneksi vapaa-aikaa löytyy myös porttien sisäpuolelta, joskaan ei vieläkään liiaksi, tai tuskin edes riittävästi. Palattuani ensi lomilta uskoin palaavani takaisin itkua pidätellen, mutta hyvästeltyäni kaikki ja saatuani jo pahimman surun selätettyä, sunnuntai yö meni itse asiassa hyvin. Olin nukkunut muutaman yön vierekkäin, eikä yllättäen yksin nukkuminen aiheuttanut ongelmia, ehkä juuri siksi koska olin ajatuksissani yhä hänen luonaan.

Maanatai alkoi hyvin ja ajattelin jo, että nyt olen tottunut tähän kaikkeen. Sain loman ja palata hetkeksi takaisin sinne, missä olin elämäni elännyt, ja nyt jaksan taas.

Niin minä hetken aikaa jaksoinkin, mutta sitten alkoi illalla taas paha olo. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan tunneittain, toisinaan aamuisin minulla oli ihan hyvä olo kun oli paljon tekemistä, eikä muuta ehtinyt ajatella, mutta illan tullen taas paha olo alkoi kasvaa.

Keskiviikkoon mennessä olin jo valmis hajoamaan palasiksi. Yhtään omaa aikaa ei ollut ollut, en ollut kuullut läheisistäni mitään ja yksinkertaisesti siellä olo alkoi olla liian raskasta.

Tiedä sitten mistä se johtui, mutta juuri sinä päivänä meillä oli ensi kertaa ”kunnon vapaat”: ruhtinaalliset kaksi tuntia.

Juoksin puhelimeni luokse ja käytin ensi hetket puhelimessa juttelemaan rakkailleni ja samaan aikaan asensin jo kannettavaa päälle, ja sainhan minä kirjoitettua yhden päivityksen tännekin.

Olin aivan ällikällä lyöty kun meillä oli torstaina ja perjantaina kaksi tuntia aikaa, lauantaina vain tunti, joka aiempien jälkeen alkoi tuntua pelottavan vähältä, ja sunnuntaina taas kaksi tuntia. Ja pakko sanoa, sitä minä tarvitsin. Heti vapaiden jälkeen olin paljon rentoutuneempi, kaikki paha olo alkoi pikku hiljaa hälventyä ja pystyin jopa nauttimaan ajastani. Ensi kertaa minulla oli armeijassa ihan hyvä olla, ja perjantaina olin jo ihan innoissaan, en nyt armeijassa olosta, mutta muuten vaan.

Vapaat todellakin olivat ne, joita tarvitsin. Heti kun sain tehdä jotain omaa, hiukan kurottaa siihen vanhaan maailmaan, niin voin hyvin. Sain lukea rauhassa, olla koneella, kirjoittaa, soittaa perheelleni. Se auttoi todella paljon. Vapaiden jälkeen minulla ei ollut edes tarvetta mennä pastorin puheille, tiesin, että pärjäisin tästä.

Mutta eivät nekään loputtomiin kestäneet, tietenkään. Neljännellä, tällä kuluvalla viikolla, meillä taisi olla vain yhtenä iltana tunnin vapaat, vai oliko joku päivä puolen tunnin vapaita.

Mielestäni tämä on täysin kohtuutonta. Se, että olen puolustusvoimissa puolesta vuodesta vuoteen, on todella iso juttu. Se keskeyttää kaiken mitä siviilissä olin tehnyt ja rakentanut, aivan kuten Taneli kirjoitti, juuri kun vapaus on ansaittu parikymppisenä, se viedään kerta rysäyksellä pois.

Ja se, ettei vapaa-aikaa riitä meille itsellemme on täysin naurettavaa. Vuorokaudessa on 24 tuntia. Nukumme niistä kahdeksan (22.00-06.00), joista kaksi tuntia on periaatteessa palvelusta, 22-23 ja 05-06, sillä silloin on ”hiljainen tunti”, ja pää on oltava tyynyssä eikä muuta saa tehdä. Eli periaateessa kahdeksasta nukkumiseen käytettävästä tunnista kuusi on vapaaehtoista. Jäljelle jää 18 tuntia, ja parhaimmillaan käytämme tästä ajasta kaiken puolustusvoimien hyväksi. Hetkeäkään aikaa itselle ei jää.

Vaikuttaako tämä sitten järkevältä yhtälöltä?

Tällä hetkellä minulla on ihan hyvä olla. Neljä viikkoa on ohi, ja pahin olo näyttää siirtyneen syrjään. Jostain syystä tänä lomana armeija on paljon vahvemmin mielessä kuin viime lomilla, ja joudun toisinaan todella tekemään töitä pitääkseni sen poissa mielestäni. Suhteellisen hyvin olen kuitenkin siinä onnistunut, onneksi.

Jatkosta on vaikea sanoa. Ensi viikolla, 4.2-8.2. meillä on alokasleiri Kiikalassa, joten silloin vapaa-aikaa ei tule olemaan sekunttiakaan, ja no, miksi olisikaan, mitä sitä metsässä tekisikään, mutta yleisesti toivon todella suuresti, että vapaa-aikaa tulee olemaan enemmän tai vähintään tuo pari tuntia päivässä useampana päivänä viikossa. Jos näin on, jaksan paljon paremmin ja voin mahdollisesti jopa ajatella armeijasta jossain kohti positiivisesti.

Olin aivan innoissaan jo noista kahden tunnin vapaista, vaikkakin jälkeenpäin minua vain ärsytti kun kuulin muilta miten heillä on lähes päivittäin kuudesta yhdeksään vapaata. Saa miettimään, mitä ihmettä meidän puolella sekoillaan. Peruskoulutuskausi kun tulisi olla kaikkialla identtinen siten, että jos kuka tahansa siirrettäisiin paikasta toiseen, hän olisi samalla viivalla muiden kanssa. Muiden puheista kuullen, jopa Upinniemen vertailussa meidän komppaniamme on tiukempi kuin muut komppaniat, joten hurraa sillä suunnalla.

Joka tapauksessa alan voida ja ajatella hieman paremmin tästä kaikesta. Kahtena seuraavana viikonloppuna meillä on taas vapaita, joten enää tarvitsee kestää muutama päivä ja pääsenkin jo takaisin vapaille. Sen luulisi ainakin motivoivan jaksamaan.

Tietoja VMN

Finn working towards becoming an author.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, Loma, Nevalainen, Peruskoulutuskausi, Talvi and tagged , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

8 vastausta artikkeliin: Vapaa (vasta päivänä, jona astut porteista siivileissä ulos) – Nevalainen

  1. Emma sanoo:

    Ensinnäkin, tää blogi on tosi hyvä, ja kerrot tosi hyvin siitä, mitä pään sisällä liikkuu!

    Oon itse 17-vuotias naispuolinen, ja oon alkanut viimeaikoina ihan vakavasti miettimään armeijan vapaaehtoista suorittamista. Luenkin kaikkia mahdollisia blogeja ja keskusteluita siitä, ja ne on avannut tosi hyvin sitä meininkiä mulle!

    Luuletko, että siellä pärjää tämmönen kaikin puolin normaali, hyvän itsetunnon omaava nainen? Oon henkeen ja vereen urheilija, pelaan futista SM-tasolla ja haukkaria löytyy sen verran, että miespuoliset kaveritkin hämmästelee. Onko teillä siellä naisia, montako? Jos, niin osaatko jotenkin kuvailla millasta porukkaa ne on? Ihan tavallisia, miehekkäitä, äijämäisiä, tyttömäisiä, pienikokoisia, lihaksikkaita?

    Kiitos =)

    • VMN sanoo:

      Heip!

      Todella mukava kuulla, että on ollut iloa lukea. Sen takia tätä tuleekin kirjoitettua (mitä nyt toimii samalla stressi purkamisena ja päiväkirjana)! Itse aluksi ajattelin kertoa konkreettisesti mitä siellä tehdään, mutta aika ei yhtään riitä siihen, niin paljon kun tapahtuu, ja huomasin tän henkisen puolen olevan itselle paljon hyödyllisempää. Hyvä, että maistuu (:

      Jos yhtään tuntuu siltä, niin aina voi yrittää lähteä mukaan ja katsoa mitä tulee! Varmasti tulet pärjäämään, ainakin noiden tietojen perusteella. Normaalius ja hyväitsetunto on varmasti suurta plussaa (; Tuo urheilijatausta on varmaan aika plusmiinus asia: tulet pärjäämään varmasti erittäin hyvin, mutta on myös hyvin mahdollista, että rasitusta on sinulle itseasiassa liian vähän. Meille onkin sanottu, ja tottahan se on, että todella hyvän kunnon omaavilla se paras kunto karsiutuu pois, huonoilla kohoaa, ”normaaleilla” varmaan pysyy aika samanlaisena, riippuu hieman mihin menee ja mitä tekee. Toki harjoitusvapaita voi saada, mutta kannattaa varautua siihen, että harjoitukset jää vähemmälle ja niin myös se treenaus riippuen tietysti mihin menee ja paljon sitä vapaa-aikaa on. Jos sitä löytyy kuudesta yhdeksään, niin hyvin ehtii treenata, meilläpäin vain muutamat ovat ehtineet kertaakaan neljän viikon aikana käydä salilla. Kunnon puolesta miettisinkin tätä puolta, en sitä jaksatko.

      Kymmenen naista taitaa olla tässä saapumiserässä, hauskasti kaikki meidän komppaniassa. Itse en heitä tunne tai ole edes keskustellut heidän kanssaan, muutaman kerran nähnyt, joten vaikea sanoa tuosta naisena armeijassa olosta sen enempää. Varmasti huomiota saat, ja vaikka kuinka yritetään tasavertaisesti mennä, niin uskoisin kohtelun olevan vähän suuntaan tai toiseen, liian rauhallista tai tiukkaa, mutta en sen pahemmin uskalla spekuloida. Aika laidasta laitaan he vaikuttavat kuitenkin olevan, on muutama tiukemmassa kunnossa, muutama ei. Hassua, ainakin mielestäni on, että muutamat haluavat ”vain” laivakokeiksi ja päästä vähällä, sillä itse ainakin uskoisin jos vapaaehtoisesti menee, niin haluaa myös olla siellä. Vaikea siis mitään yleistystä tehdä, muutama taas puhuu kokoajan erikoiskursseista, mitä nyt olen kuullut.

      Itse olet nähtävästi ottanut paljon selvää, ja siitä on plussaa: tiedät mitä odottaa (tosin kuin minä). Siltikin kannattaa varautua siihen, että alku saattaa olla outoa. Yhden armeijan käynneen naisen kanssa olen keskustellut, ja hän sanoi juuri sitä, että vaikka on sisukas niin alkujärkytti ja oli ikävä kotiin, kuten varmaan kaikilla muillakin. Vaikka luuli varautuneensa, niin käskynalaisena olo oli kuulemma outoa.

      Kannattaa ihan miettiä itse mitä tunnet, siinä on puolensa ja puolensa. Yritä päästä ainakin paikkaan, missä on jotain, mikä sinua kiinnostaa tehdä!

      Ville-Markus

  2. Emma sanoo:

    Tulipa kattava vastaus!

    Mutta joo, mä en oo oikeestaan yhdenkään ”kunnon urheilijan” kanssa puhunut, että mitä kuntotasolle tapahtui intissä. Se lieneekin seuraava selville otettava homma😉

    ”Yritä päästä ainakin paikkaan, missä on jotain, mikä sinua kiinnostaa tehdä!”
    Tää onkin sitten se hämärin kohta mulle, mulla ei oo toistaseksi mitään hajua mikä mua kiinnostaa, eikä oikeastaan hajua edes siitä, mitä olisi mahdollista tehdä! Ne tosin saan varmasti selvitettyä oikein näppärästi itsekseni vähän netissä surffailemalla… Lähihoitajaksi tässä ollaan opiskelemassa, joten joku lääkintähommahan saattais sujua oikein hyvin, kun sitä nyt tulee ammatin puolesta jo tehtyäkin, mutta toisaalta oon kuullut, että se on nössöjen hommaa ja ”vaan lääkintämies…”

    Tiedä sitten siitä heh😀

    • rtdlz sanoo:

      Mäkin otan nyt toisena kirjottajista vapauden kommentoida, vaikka et kysymystä mulle osottanutkaan.

      Jos kiinnostaa lähteä kokeilemaan, on aikaa, taloudellinen tilanne antaa periksi (päivärahat kun on mitä on ja niillä ei kyllä edes omia lisäprotskuja rahoteta, saati varsinkaan laskuja!) ja saat muun muassa asumisjärjestelyt hoidettua, niin mikä ettei. Ainakin todella värikkään kokemuksen kostut, josset mitään muuta.

      Normaalilla itsetunnolla ja SM-tason urheilutaustalla pärjäät varmasti. Alkujärkytyks on kova, mutta sen jälkeen asiat alkavat varmasti rullata hyvin omalla painollaan, varsinkin jos satut hyvään tupaan. Oletko kelannut hakea urheilujoukkoihin Lahteen? Sieltä treenivapaiden saaminen on kaikista helpointa, koska muutkin treenaavat samalla tasolla. Samalla myös koulutus on tehty kovan kunnon omaaville, eikä fyysinen kunto pääse laskemaan. Perushommissa kuitenkin lähdetään siitä, että joukossa on niitä jotka eivät ole koskaan tehneet mitään kovin fyysistä saati urheilleet. Mulle perusharjoitukset ovat olleet suhteellisen kepeitä, koska oon suht hyvässä kunnossa. Eniten just itseasiassa vituttaakin se, että oon ehtiny käymään vaan kerran viikossa salilla nyt P-kauden aikana. Viikonloppusin oon treenannu sit enemmän kotona.

      Meidän komppaniassa on tuvallinen naisia. Alunperin tupa oli täynnä, mut ekan neljän viikon aikana vajaa puolet lähti himaan. Osalla ei vissiin pää kestäny, osalla petti kroppa ja pari lähti ihan muista syistä. Suurin osa noista mimmeistä ilmeisesti haluu poliisiks ja siks on tullu suorittamaan vapaaehtosena. Ne jotka on jääny, on kyllä tosi särmiä ja hoitaa hommansa ku kaikki muutkin: kantaa saman verran kamaa ja juoksee yhtä kovaa. Ihan naisilta ne näyttää kaikki ja tuolla on niin normaali-, iso- kuin pienikokosiakin ja hyvin pärjäävät kaikki, ne on ihan yhtälailla osa porukkaa kun kaikki äijätkin. Suurin totutteleminen naisilla varmaan on siihen loputtomaan poikamaiseen pissakakkaläppään ja siihen, että esimerkiks maastossa vessassa asiointi on vähän hankalaa. Maastossa joutuu myös nukkumaan samassa teltassa miesten kanssa.

      Kysele, ihmettele ja tutki vielä lisää. Jos mä törmään noihin meidän komppanian naisiin tässä lähiaikoina, voisin vaikka kysellä et saisinko antaa vaikka niiden meiliosotteita sulle ni voisit kysellä tarkemmin lisää. Tunnen kans yhen naispuolisen reservin kersantin (joka jäi vielä palveluksen jälkeen töihin tänne) ja voisin siltä kysellä kans.

      Tsemppiä!

  3. Emma sanoo:

    Kiitos paljon!

    Luulenpa, että järjestelyt sun muut hoituisivat oikein mallikkaasti, mikäli inttiin lähtisin, sillä luultavasti asuisin niinä hetkinä vielä porukoilla sitten. En mä tota Lahti-hommaa oo miettinyt yhtään, mua on pyydetty Porin naisten liigajoukkueeseen pelaamaan, niin Poria (onks se nyt Säkylä vai mikä, oon todella ulalla näistä paikoista!) pitäisin mahdollisena vaihtoehtona, että olis reenitouhut ainakin suht hollilla😀

    Enitenhän mua mietityttää fyysinen kunto siinä mielessä, että urheiljana oon saanut oman osani kaikenlaisista urheiluvammoista nivelsiteiden paukkumisesta penikkatautiin sun muihin pieniin, mutta haittaaviin vammoihin😀 En tiiä mahtaisko uusia sitten herkästi mettässä ravatessa, mutta siinähän se selviäis. Vähän porua väliin ja matka jatkuu!
    Ja syöminen tottakai. Vedän safkaa naamariin kuin hevonen ja oon ku perseeseen ammuttu karhu vajaalla ravitsemuksella. Pitänee sitten vaan totutella moiseen, etten ala vastaopittuja taistelutaitoja soveltamaan kanssaeläjiin suutuspäissäni heh…

  4. Daniela sanoo:

    Hei! poikaystäväni meni eilen myös upinniemeen. He pääsevät ekoille lomille toisena viikonloppuna, ja kyselisin sinulta mitä luulet/tiedät pääsevätkö he myös sitä seuraavana viikonloppuna ulos? täytän silloin 18 ja toivoisin niin paljon että hän olisi täällä silloin!

    • VMN sanoo:

      Hei!

      Joo, elikkäs meidän P-kaudella kaikki olivat kaksi viikonloppua kiinni P-kauden aikana (vai olivatkohan jotkut jopa kolme?) Nyt on kuitenkin paljon muuttunut siitä, viimeksi kun oli ensimmäinen kerta että otettiin se kaksi viikkoa lyhyempi P-kausi, joten se oli hieman sähellystä aikataulujen kanssa. Nyt niitä on kai enemmän laskettu, joten en tiedä onko kiinniolojenkin määrä muuttunut.

      Mutta tosiaan. Meillä oli kiinni, auki, kiinni ja loput viikonloput P-kaudella auki. Toisilla oli kaksi heti kiinni, ja sitten loput auki. Jos siis menee yhä samoin, valitettavasti poikaystäväsi olisi kiinni silloin kun täytät 18. Kannattaa toivoa, että asiat ovat muuttuneet, jotta pääsisitte juhlistamaan synttäreitäsi. (Ainakin jotkut asiat ovat muuttuneet, kuulemma viikon alokasleiri Kiikalassa on nykyään kolmen päivän leiri Upinniemessä).

      Sanonpa vielä tässä kohti, että kannattaa suuresti varautua yhdeksän kuukauden palvelukseen. Muutamia 6kk paikkoja on, mutta ne ovat hyvin harvassa, nyt on joitain 9kk paikkoja muutenkin lisätty.

      • Daniela sanoo:

        noh, pitihän se arvata että just näinpäin se menee! no, ei voi mitään!
        Jepp tuo puolenvuoden juttu olis kiikareissa mutta ei taida hänellekkään käydä sellainen tuuri! Mutta kiitos vastauksesta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s