NANHO-PLT – Rantala

NANHO-PLT, eli Nyt Alkaa Naama Hajoamaan Oikeasti – PeliLiikkeitä Tulossa. Totta tosiaan, ensimmäinen uudelleenjärjestyminen tapahtui perjantaina, eikä siitä seurannut oikeastaan mitään hyvää. Kerronpa kuitenkin koko tarinan aikajärjestyksessä.

Sunnuntaina hieman hajotti lähteä takaisin kasarmille. Omat fiilikseni kuitenkin nousivat taas, kun näki että samat äijät istuskelivat tuvassa ja kiroilivat pinkan tekemistä ihan kuten aiemminkin. Maanantai oli suhteellisen leppoisa päivä, aika kului lähinnä tiistaina alkaneelle kahden yön metsäleirille valmistautuessa ja kamoja pakkaillessa. Iltaa rikastutti myös viime viikkojen aikana harvemmin esiintynyt iltavapaa, jonka aikana ehdin kertaalleen käydä salilla treenaamassa.

Tiistaina lähdimme heti aamusta keskelle metsää leireilemään. Ensimmäinen päivä kului oikeastaan teltan pystytystä hinkkaillessa ja poteroita kaivaessa. Poterohan siis on maahan kaivettu kuoppa, jonka pitää peittää taistelija suunnilleen rintakehään tai kaulaan asti, kun supersotilas kuopassaan seisoo. Palikkamallin sirpalesuoja siis. Oli miten oli, koulutus jatkui ihan iltaan asti pääasiassa poteroon liittyvillä asioilla. Yökin sujui suhteellisen leppoisasti nukkumalla muutaman tunnin ja istumalla kipinässä, eli vahtimassa ettei tuli kamiinassa sammu. Poteroon ei tarvinnut mennä norkoilemaan.

Vaikka keskiviikkoaamuna herätys oli ihan helvetin aikaisin ja ehdin nukkua jotain kolmisen tuntia, ei oikeastaan edes pahemmin vituttanut. Ainoa asia mikä hieman harmitti oli se, että jouduimme sykkimään teltan nurin, leirin kasaan ja siirtymään kävellen muutaman kilometrin seuraavaan leiripaikkaan ennen aamiaista. Kun edellisen kerran olet syönyt noin kymmeneltä illalla, nukkunut kolmisen tuntia ja heti aamuyöstä sykkinyt noin kaksi ja puoli tuntia ilman ruokaa, on olo aika heikko. Aamiainen ja päivän valkeneminen kuitenkin kohottivat tunnelmaa pikkuhiljaa. Positiiviseksi asiaksi laskin myös sen, että ainoastaan hanskani olivat kastuneet: mitään muita vaatteita ei tarvinnut yön aikana kuivatella.

Keskiviikkona sää huononi pitkin iltapäivää ja kolmen aikaan räntää satoi jo taivaan täydeltä. Se ei kuitenkaan ryömimisen ja muun taisteluharjoittelun jatkamista estänyt, ja vedimmekin aikalailla täysillä ihan loppuun asti. Illan parasta antia olivat ehdottomasti ulkona useamman kilometrin käveleminen sekä taisteluharjoittelu keskellä suhteellisen voimakasta tuulta ja räntäsadetta. Yllättävää kyllä, onnistuin kastelemaan vain hanskani – jopa kumisaappaat säilyivät kuivana. Loppuilta kuluikin lähinnä nukkumis- ja vartiojärjestelyihin ennen kuin pääsimme vahtiin ja nukkumaan.

Yöunet jäivät jälleen muutamaan tuntiin, mutta torstaina heti kaksi ja puoli tuntia myöhässä olleen aamiaisen jälkeen tunnelma taas nousi: enää muutama koulutus, lounas ja takaisin kasarmille. Omien sekä joukkueen yhteisten varusteiden huoltamisen jälkeen ehdin itse käymään suihkussa, jonka jälkeen aloin tuntea itseni taas ihmiseksi. Olin ihan pirun väsynyt, mutta tyytyväinen siihen että pääsin takaisin kasarmille lämpimään ja sain kaikki kosteat ja likaiset vaatteet vaihdettua. Sitten tipahtikin pommi, jota tosin oli jo odotettukin, mutta ei ihan yhtä suuressa mittakaavassa.

Jostain syystä ensimmäisen neljän viikon jälkeen tuvat päätettiin sekoittaa, ja perjantaina tosiaan koitti ensimmäinen uudelleenjärjestyminen. Kukaan ei tosin tiennyt miksi, ja vielä harvempi että millä perusteella jaot tehtiin. Torstaina illalla sain kuulla, että olin ainoa, joka joutuisi omasta tuvasta lähtemään. Kävin selvittämässä asiaa kirjurin luona, jolta sain asiaan vahvistuksen. Olisin ainoa, joka lähtisi. Päätin olla hyväksymättä päätöstä ja tapella vastaan: yritin etsiä joukkueeni kouluttajaa käsiini jo torstaina illalla, mutta tuloksetta. Odotin perjantaiaamuun, tuloksetta. Jouduin muuttamaan. Kamat kantoon ja menoksi, heti kahdeksalta aamulla. Loppujen lopuksi yksi kaveri lähti mukaani samasta tuvasta, joka helpotti vähän.

Päädyin seitsemänteen joukkueeseen. Toinen jääkärikomppania muodostuu siten, että kuudesta ensimmäisestä joukkueesta koulutetaan sotilaspoliiseja, seitsemännestä huoltojoukkoja. Lähdin inttiin oikeastaan siksi, että saisin sotilaspoliisikoulutuksen ja että siitä olisi minulle jatkokoulutuksen suhteen hyötyä. Nyt olin kuitenkin päätymässä sotilaskokiksi, lääkintämieheksi tai asesepäksi, ja se suututti. Voi että, miten se suututti. Olin nukkunut leirin takia todella huonosti, ja väsymys vain pahensi suuttumusta. Tunsin itseni todella vihaiseksi roudatessani kamojani uuteen rakennukseen. Väsymys vain luonnollisesti paheni pitkin päivää, ja samoin myös suuttumus muuttui syvemmäksi osittain myös sen takia, että esimerkiksi täysvarustarkastus suoritettiin kahdesti. Lopulta päätin toimia, ja kävin juttelemassa ensin alikersantin ja sitten kokelaan kanssa halustani vaihtaa joukkuetta pois seitsemännestä. Loppupäivän aikana en ehtinyt enää kouluttajan puheille asti, mutta aion mennä juttelemaan tilanteestani heti huomenna aamulla. Toivon, että saan asiaan jonkinlaisen muutoksen. Omasta mielestäni minulla on hyvät perusteet lähteä juttelemaan kouluttajan kanssa joukkueenvaihdosta: minulla on sotilaspoliisitehtäviin alustavaa koulutusta, rutkasti halukkuutta sekä koen hyötyväni itse sotilaspoliisin tehtävistä. Puolustusvoimat itse myös hyötyy minusta enemmän, kun olen motivoitunut ja pääsen treenaamaan yhtä motivoituneiden ja kovakuntoisten varusmiesten kanssa. Minusta ei ole Puolustusvoimille mitään hyötyä, mikäli lahoan itseäni huonokuntoisempien joukkueessa, väärissä hommissa ja ilman motivaatiota. Olen varautunut siihen että asiaan ei tule muutosta ollenkaan tai se tapahtuu hitaasti, mutta aion silti yrittää kaikkeni vakuuttaakseni kouluttajan vaihdon tarpeellisuudesta.

Suurimmat vitutuksen aiheet ensimmäisessä uudelleenjärjestymisessä olivat tuvan hajoaminen sekä se, ettei kukaan edes kantahenkilökunnasta tuntunut tietävän, minkä vuoksi ensimmäinen uudelleenjärjestyminen suoritettiin. Joku mutisi jossain vaiheessa ”joukkueiden tasaamisesta”, mutta minun mielestäni se ei ole riittävä syy hajottaa tuvat ja joukkueet. Se on neljän viikon jälkeen huonoin mahdollinen ratkaisu, kuten olen aiemminkin sanonut. Alokkaat ovat juuri oppineet tuntemaan toisiaan ja ryhmäytyminen on jo hyvässä vaiheessa. Typerintä koko uudelleenjärjestymisessä oli se, että yksi aiemmin viikolla pidetyn leirin koulutustavoitteista oli ryhmä- ja joukkuhengen kohottaminen. En suoraan sanottuna löydä minkäänlaista logiikkaa siitä, että ensin kohotetaan joukkuehenkeä, jonka jälkeen koko touhu tehdään täysin turhaksi sekoittamalla joukkueet ja tuvat totaalisesti keskenään.

Hajonnut tupa harmittaa kaikista eniten. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä tupahenki, poikkeuksellisen hyviä yksilöitä. Kaikki puhalsivat alusta asti yhteen hiileen, ja kaikki auttoivat toisiaan. Hommat hoidettiin kirjaimellisesti yhteistyöllä: kaikki tekivät kaikkea. Mikäli joku ei jaksanut tai ehtinyt, kyseistä henkilöä pyyteettömästi autettiin. Kaikki perustui poikkeuksellisen nopeasti kehittyneeseen keskinäiseen luottamukseen: kun lähti auttamaan vaikkapa myöhässä ollutta kaveria, tiesi varmasti, ettei hän ollut tahallaan tai laiskuuttaan myöhässä. Kaikki olivat varmoja siitä, että jokainen yritti täysillä. Jokainen myös oikeasti yritti täysillä, ja se teki tuvan 20 jäsenenä olemisen todella hienoksi. Minä autoin ja minua autettiin. Ei huvittaisi aloittaa koko rumbaa uudestaan alusta näin lyhyen ajan jälkeen. Suoraan sanottuna myös uudet tupakaverit eivät vaikuta ollenkaan niin päteviltä tai yritteliäiltä kuin vanhan tuvan kaverit.

Nyt viikonlopun aikana ajatukset eivät oikein ole pysyneet kasassa: lomille tullessa olin todella väsyksissä ja vaikka nyt olen nukkunut hyvin, ajatukset ovat vieläkin ihan levällään. Sen varmaan huomaa myös tästä tekstistä. Vaikka olen päässyt viikonlopun aikana rentoutumaan, käymään salilla, soittamaan ja vain olemaan tyttöystävän kanssa, ajatus ankeasta ensi viikosta on kaivellut silti koko ajan. Vitutusta ei oikeastaan ole yhtään helpottanut se, että entisen tuvan sisäinen WhatsApp-chat on laulanut käytännössä koko viikonlopun varsin tiuhaan tahtiin. On ollut tietyllä tavalla mukava kuulla, että tupahenki ei ole enää samalla tasolla minun ja toisen kaverin lähdettyä, mutta samalla harmittaa aivan älyttömästi sekä omasta että vanhojen tupakavereiden puolesta. Onneksi kuitenkin sovimme olevamme jatkossa mahdollisimman paljon yhteyksissä muun muassa varusmiesten liikuntakerhojen kautta heti kun iltavapaat alkavat taas pyöriä. Oli miten oli, ajatus ankeista neljästä viikosta on koko ajan ollut takaraivossa, eikä siitä oikein pääse eroon. Toivottavasti jo huominen kertoo paljon ensi viikon kulusta: pyrin pääsemään heti aamusta kouluttajan puheille. Samalla myös alkaa koko viikon kestävä taisteluammuntaleiri, joten tekemistä riittää aamusta iltaan saakka. Hyvällä tuurilla saan joukkueenvaihdon vireille jo huomenna ja pystyn pitämään mieleni kiireisenä taisteluammuntojen kanssa, eikä tarvitse pyöritellä turhia ajatuksia liittyen vanhaan tupaan tai tämän viikon huonoon lopetukseen. Pääsen myös onneksi lomille perjantaina iltapäivällä ja perjantai-iltaan mennessä olen jo Shiraz Lanen keikalla Semifinalissa. Uskon ja toivon, että viikko menee nopeasti ja keikalle pääseminen perjantaina pyyhkii kaiken turhan paskan pois mielestäni taas viikonlopun ajaksi. Sitä seuraavalla viikolla palvelusviikko loppuukin jo torstaiseen sotilasvalaan, sillä perjantaina on taas henkilökohtainen lomapäivä normaalin viikonloppuloman lisäksi. Sitä pidemmälle ei tarvitse edes ajatella, vaikka olenkin valan jälkeisen viikonloppuloman jälkeen kaksi viikkoa kiinni paratiisisaarella.

Vaikka tänään aamulla ajatus takaisin lähtemisestä lähinnä kuvotti ja tuntui ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä – tyttöystävänkin mielestä katse oli pelottavan tyhjä aamulla – nyt on jo hieman parempi olo. Päätin pistää iPhoneni musiikit uusiksi ja hautautua omaan maailmaani musiikin kautta aina kun se on mahdollista. Ajattelin myös ryhtyä ärsyttäväksi muiden ihmisten kannalta: rupean hyräilemään itselleni tärkeitä biisejä tai vähintäänkin soittamaan niitä päässäni jatkuvalla syötöllä. Sain faijaltani myös hyvän neuvon: mikäli omia aivojaan ei pysty kytkemään pois päältä, kannattaa niiden antaa elää jossain aivan toisessa maailmassa kuin missä itse fyysisesti sijaitsee. Niin aion todellakin tehdä. Huomenna menen puhumaan yliluutnantille niin tosissani kuin vain ikinä pystyn, mutta sen jälkeen aion lopettaa stressaamisen ja pingottamisen aivan lopullisesti. On huomattavasti helpompaa seistä neljä viikkoa aidanseipäänä, kun ei koko ajan yritä pyristellä omatoimisesti irti. Vapautus nimittäin tulee viimeistään neljän viikon päästä ja oman olonsa tekee mukavammaksi, mikäli ottaa niin rennosti, että pystyy valumaan lavuaarista alas piiloon, mikäli alikersantin naama ei miellytä. Koska purnaamiseen ja omiin asioihin vaikuttamiseen on luotu mahdollisuus, aion käyttää sen hyväkseni. Toisaalta aion myös käyttää hyväkseni mahdollisuuden siihen, etten oma-aloitteisesti tee enää yhtään mitään, mistä en itse jollain tavalla hyödy tai mikä ei edesauta omaa hyvinvointiani.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, kasarmi, Leiri, Loma, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina, Taisteluharjoittelu, Talvi, Vitutus and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s