Kiitos – Nevalainen

En tiedä olisinko koskaan uskonut miten paljon ihmiset välittävät. Kuullostaa masentuneelta, ja ehkä siltä olo toisinaan tuntuu, mutta silti tämä kaikki on yllättänyt minut enemmän kuin voin sanoin sanoa.

Tiesin aina läheisieni välittävän minusta. Kun harvinaista vapaa-aikaa annettiin soitin kilpaan yleensä ensin äidilleni, koska puhelut ovat usein lyhyempiä, ja sitten tyttöystävälleni. He kuuntelivat kun kerroin miten paha olo minulla oli, miten halusin vain pois täältä heidän luokseen, ja he lohduttivat ja auttoivat jaksamaan, vaikka toisinaan ikävä vain paheni heidät kuullessaan.

Kun pääsimme lomille ja istuin autoon äitini viereen, sain pidäteltyä kyyneliäni vain hetkiä ennen kuin kaikki tulvi ylini. Olin Tikkurilan asemalla, paikassa jossa olin ollut satoja kertoja, ja nyt tuntui, että en edes ole täällä, olevan vain läpikulku matkalla. En saa enää olla täällä, en voi mennä sinne koska haluan, vaikken koskaan edes ollut sitä paikkaa tarkemmin ajatellut. Tutut paikat laukaisivat pahan olon. Enää ne eivät olleet tuttuja ja turvallisia, vaan kaukaisia ja minä sain vain katsoa auton ikkunasta ohi kun maisemat kiitivät ohitse.

Tiesin, että kun en enää jaksanut, äitini otti minusta kiinni ja yritti järkeillä ja etsiä syytä pahaanoloon. Lohduttaa ja kertoa, että pystyn tähän. Tiesin, että tyttöystäväni rohkaisisi minua selviämään, vaikka tunsi toisinaan aivan yhtä pahasti ollessaan yksin.

Mitä en tiennyt, en arvannut, oli se, miten paljon tukea kaikilta muilta tulisi.

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen kymmenet ovat antaneet tukeaan minulle, oli se sitten lyhyt ”tsemppiä”-kehotus tai monien sivujen mittanen selitys omista tunteistaan aikoinaan ja vinkkejä miten jaksaa. Luin niistä kaiken ja alkuun moni meni jopa ohi, tämä kun on virallisesti ensimmäinen päivä tällä viikolla kun kännykkään saisi koskea. Kaiken olen lukenut useaan kertaan, ja yhä edelleen ne saavat minut tuntemaan lämpöä ja outoa yllätyneisyyttä.

Sitä jotenkin unohtaa miten paljon muita läheisiä on, joiden kanssa ei tule sen enempää tavallisesti tekemisiin, ja näiden jälkeen sen vasta muistaa, miten valitettavaa se on. Ainahan se on helppo sanoa, varsinkin nyt, kun siihen ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia, mutta on niin paljon ihmisiä, joita haluaisin nähdä ja olla enemmän heidän kanssaan.

He kaikki antoivat tukensa, ja nyt jos joskus tiedän heidän välittävän.

Tuon päivityksen piti olla vain avaus kaikesta mitä on tapahtunut, siitä ettei tämä ollutkaan minulle niin koomista ja hauskaa, kun olin ehkä aluksi odotellut. Aika paljon on tyyli muuttunutkin ensi päivityksieni jälkeen. En vain tiennyt, että tämä olisi henkisesti näin rankkaa.

En itse sitä edes tajunnut siinä, mutta nyt näen sen jo paremmin. Viimeisin päivitykseni oli avunhuutoni.

Nyt ajateltuna, monet apunsa ja tukensa tarjonneet olisivat varmasti sitä myös antaneet, jos vain olisivat tienneet tilanteestani ja olisin osannut pyytää sitä. En olisi koskaan tiennyt miten kertoa, en ennen tätä blogia. Nytkin kirjoitin tekstiäni vain itselleni, koska halusin sen pois alta. Ehkä joku kasvoton sitä lukisi ja kohauttaisi olkiaan.

Vieläkin enemmän minua yllätti se, että tuntemattomat tulivat ja kannustivat minua jatkamaan. Ihmiset, joista en ollut edes kuullut aiemmin, antoivat tukensa.

Ja tämä kaikki on kiitos heille.

Se oikeasti merkitsee hyvin paljon saada kuulla niin monelta eri ihmiseltä, läheisiltä, rakkailta, ja niiltä, joilta en olisi sitä odottanut, tukea. Ja tietyssä määrin se on auttanut. Haluan ajatella jokaista erillistä kannustusta ja jatkaa sen hetken sen avulla. Monet ovat antaneet vinkkejä joilla jaksaa, ja osaa yritän käyttää.

Haluaisin sanoa, että kaikki menee nyt hyvin, voin erittäin hyvin ja tämä menee nyt tästä lähin kuin leikkiä. Haluaisin, mutta niin se ei ole. Tunteeni vaihtelevat hetkestä toiseen. Yllättäen sunnuntai-ilta oli helppo. Olisin uskonut muuta, olinhan ollut kuin liimattuna kiinni tyttöystävääni kaksi viimeistä päivää ja nukkunut hänen vierellään, mutta silloin kun kannustuksien aalto alkoi, sain pidettyä mieleni virkeänä ja kuviteltua meidät kaksi vierekkäin, vaikka olimmekin kaukana.

Seuraavat kolme päivää, aina tähän asti, menivät vaihdellen. Koen hyviä hetkiä, toisinaan jopa innostuksen aaltoja, mutta ne eivät kestä koko päivää ja pikku hiljaa pahaolo alkaa kerääntyä.

On hyvä, että jaksoin kirjoittaa lisää täällä. Ajattelin tämä pyörittävän vain lisää pahaa oloa, enkä siksi olisi aluksi halunnut tehdä tätä, mutta tästä aiheesta saan ainakin voimaa. Tästä lähin kun tunnen, että en enää jaksa tätä, ajattelen niitä kaikkia, jotka kannustivat.

Luojan kiitos meillä oli tänään vapaa-aikaa. Lähes kaksi tuntia, pisin koskaan, mutta eihän meillä ollut kahteen päivään (taaskaan) yhtään omaa aikaa.

Tänään juuri olikin pahin päivä. Päivä meni jopa erittäin hyvin, jaksoin olla innokas ja hoitaa tehtävät kunnolla, mutta nyt illalla tiesin, että jos en saa aikaa puhua rakkailleni, en jaksa.

Olenkin häkeltynyt, että aikaa tuli. Se saa minut toiveikkaaksi, että aikaa tulisi useammin, mutta yritän olla toivomatta liikoja. Siitä tulee harvoin täällä hyvää.

Ei tämä vapaa-aikakaan mitään stressivapaata ole. Hermoilen kokoajan ja kyttään kelloa, miten aika lipuu eteenpäin. Ehdinkö tehdä kaiken? Mitä haluan tehdä? Minulla on niin vähän aikaa. Kirjoitanko tekstiä? Mitä kirjoitan? Kysymykset pyörivät ympyrää ja aika menee ohitseni.

Tiedän. Minun pitäisi rauhoittua, ottaa kaikki irti ilman hermoilua ja kerrankin antaa aikaa omille asioilleni. Nämä hetket vain ovat niin vähäisiä, etten vielä osaa edes nauttia niistä.

Ehkä joidenkin mielestä tämä vaikuttaa tekopyhältä toisten nuoleskelulta, mutta ei tämä ole. Henkisesti tämä on vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut, ja muiden tuki tuntuu paremmalta kuin koskaan ennen. Kiitos heille kaikille. Yritän parhaani, sillä minulla ei ole vaihtoehtoja.

Näyttää siltä, että kirjoitankin tänne lisää, ja siitä voivat tietyt henkilöt kiittää itseään. Tiedän nyt paremmin ihmisten haluavan kuulla tuntemuksistani, ja jos päädyn niistä kirjoittamaan, miksen tänne? Saa kuitenkin nähdä miten usein, aikaa siihen kun ei ole, enkä aina halua käyttää sitä tähän. Aiheita kuitenkin on, kuten kerroinkin jo, muun muassa ensi viikoistani ja siitä, miksi minun on oltava täällä, tai miksi uskon niin.

Mutta nyt on hieman yli puolituntia vapaa-aikaa jäljellä… Nyt haluan ajatella jotain aivan muuta.

Tietoja VMN

Finn working towards becoming an author.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, kasarmi, Kiinniolo, Nevalainen, Peruskoulutuskausi and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Yksi vastaus artikkeliin: Kiitos – Nevalainen

  1. Tiia sanoo:

    Tsemii Viltsu, tottumuksen jälkeen aika menee nopsasti ja varmasti tulee myös paljon hyviä muistoja!🙂 pitelen täällä peukkuja sulle ja kaikille muillekkin, onnea❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s