Enkä halua palata – Nevalainen

Minä en todellakaan halua kirjoittaa tätä tekstiä, mutta pakko se on hoitaa vaivaamasta itseäni. Ehkä väitän luvanneeni kirjoittaa tämän Tanelille, muutamalle kiinnostuneelle lukijalle, ja itselleni. Sen sanon jo alkuun, että tämän postauksen jälkeen aloitan määrittämättömän pituisen tauon blogin pitämisessä ja annan ohjat kokonaan Tanelille. Häneltä tämä luonnistuu, minulta ei.

Minulla on nyt kahden viikon kiinniolon jälkeen ensimmäiset lomat ja sen pituuden voi laskea tunneissa. Viimeinen asia mitä haluan tehdä, on ajatella jo etukäteen sitä, minne joudun enää hetkien kuluttua.

Mutta pakko mikä pakko.

Kaikki sanovat samaa: armeija hajottaa. Taneli on sanonut sitä blogissaan, muut ystävät, Facebookissa, kaikkialla. Ja olen samaa mieltä, mutta eri tavalla. Lähes aina kun armeijan hajotuksesta puhutaan, voi huomata sen pilkkeen silmäkulmassa: perseestähän se on, mutta minkäs sille voi. Vaikka kuinka ärsyttäisi, ei sitä oteta ”niin vakavasti”. Ja niin se pitäisikin mennä. Sitä meille toitotetaan jatkuvasti: ottakaa intti huumorilla.

Itse en vain ole pystynyt siihen. Jo ensimmäisenä iltana tajusin etten kuulu sinne, mutta ajattelin lykätä ajatusta pois ja tehdä uuden arvion myöhemmin. Tämä on vain ensimmäinen ilta. Seuraavana päivänä tunne paheni. Viikon jälkeen olin jo lähes kokonaan murtunut. Viimeisistä päivistä selvisin ainoastaan sotilaspastorin tuen avulla.

Mitä sitten tapahtui? Mikä siinä nyt on niin pahaa?

En edes itse osaa sanoa sitä kunnolla. Olen yrittänyt löytää sitä vastausta, mutta sellaista ei tunnu olevan, ei ainakaan yhtä ”oikeaa”. Olen kuitenkin miettinyt asiaa, pastori itse ja äitini (molemmilla kun on psykologinopintoja) kannustivat siihen. Kun tiedän syyn, voin käydä sen kimppuun ja käsitellä sitä, ja ehkä jossain kohti päästä jopa siitä eroon.

Nyt kun olen asiaa miettinyt, ehkä kyse on useiden asioiden summasta. Siitä, ettei anneta tilaa hengittää ja olla. Sitä vain toimii ja tekee ilman hetkeäkään rauhaa olla oma itse ja tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä. Tuskallinen ikävä kotiin, takaisin perheen, äidin, siskon ja koirien luokse, tyttöystävän luokse. Maailmaan, jossa on tottunut olemaan ja elänyt kaiken aikaa. Se, ettei saa edes yrittää nähdä sitä maailmaa ja ottaa selvää mitä sieltä tapahtuu. Lopulta ei jaksa enää itse toimia tai ajatella. Sinusta muovataan joku toinen, joka et todella ole.

Meille toitotettiin ensi päivien ajan hitaasti nousevasta vaatimustasosta, porrastuksesta ja siitä, miten laitetaan rattaat hiljalleen pyörimään, eikä se niin toiminut. Sen jälkeen kun heräsin tiistai aamuna, he repäsivät minut siitä kaikesta mitä minä itse olen, eivätkä he antaneet kahteen viikkoon olla mitään muuta. Päivät alkoivat heti jatkuvalla höykytyksellä, juoksemisella paikasta toiseen, jatkuvasta tietomäärästä, jotka pitäisi osata heti, oudoista ihmisistä ja tavoista puhua heille, säännöistä, kielloista ja rangaistuksista, huudosta, huudosta, huudosta ja vittuilusta ja höykytyksestä.

Pahinta on vapaa-ajan puute. Ehkä, vain ehkä, jos voisin saada sen muutaman tunnin itselleni, voisin yrittää kestää sitä maailmaa, mutta vapaa-aikaa ei ole. Puhelinta saa käyttää vain ja ainoastaan kun on virallisesti huudettu vapaa-ajan alkaneen. Muulloin siihen ei saa koskea.

Montaa kertaa en ole kuullut tuota käskyä tehdä mitä haluaa. Kyllä, sekin on käsky painua vapaa-ajalle. Meillä on virallisesti ollut vapaa-aikaa kahden viikon aikana ehkä neljä kertaa, silloinkin tuo aika on kestänyt vain hieman yli tunnin. Se on aikaa, jolloin saat olla ja tehdä mitä haluat. Ja nyt viime päivinä kun vapaa-aikaa ”oli”, se oli vapaa-aikaa niille, jotka eivät olleet tilanneet iltapalaa. Muut ”saivat” mennä syömään iltapalalle, käyttää sinne ravintolaan kävelyyn ja syömiseen, joka tarkoittaa yhtä kuivaa leipää, kolme varttia, mikä on loppujen lopuksi kuin kysyisi: haluatko syödä vai olla vapaa-ajalla? Pelkkä ajatus tuosta kysymyksestä satuttaa. Molempien pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta ne eivät ole.

Mutta kun edes silloin, edes sen harvinaisen kerran, kun vapaa-aikaa on, se ei ole vapaa-aikaa. Silloin sinulla on harvinainen tilaisuus käydä suihkussa, joten jos et halua haista paskalta montaa päivää, niin siihen menee jo kymmenen minuuttia. Sen lisäksi, jos haluat hoitaa pinkka- ja punkkatarkistuksen kunnolla läpi, sinun on aloitettava hyvissä ajoin tekemään sänkyäsi ja viikkaamaan päiväpeittoa käsketyllä tavalla. Teet tämän kaiken ja muun pakollisen, niin sinulla ei ole paljoa yli puolta tuntia aikaa, ja silloinkin sitä tuijottaa kelloa ja näkee sekunttien tikittävän ohi.

Mitään aikaa itselle ei jää.

Se on ehkä suurin syy, miksen jaksa. Illat ovat pahimpia. Silloin kun emme enää juokse niin paljoa paikasta toiseen alan ajatella muuta. Päivällä voin vielä mennä tunnottomana aikatauluja kirien, mutta illalla kun ajattelen, että meillä voisi olla aikaa tehdä jotain, minä voisin olla muualla… Silloin yleensä palaset alkavat murtua.

Upinniemi. Vaikuttaa hienolta paikalta. Omaistenpäivä? En edes tiennyt sellaisesta, ennen kuin luin Tanelilta ja kuulin muualta. Vapaa-aika. Iltalomat? Ei todellakaan. Mutta, että päiväpeiton taittelussa täytyy katsoa, että viivat kiertävät oikein, että kaappia siistiessä henkarit täytyvät olla oikeassa asenossa, viikatun villapaidan raidat pystysuunnnassa. Niitä löytyy.

Rehellisesti sanottuna minua vituttaa lukea Tanelin tekstejä. Hyvä kirjoittamaahan hän on. Viihdyttävää ja asiaa, mutta se, että joudun ajattelemaan inttiä yhtään enempää on liikaa kuormitusta. Se, että luen miten paljon vapauksia heillä vaikuttaa ainakin tekstien perusteella olevan, että hän menee jo ensi viikonloppuna lomille, kun itse olen taas kiinni… Se on helvetin rankkaa.

Mihin meidän vapaat sitten katoavat? Siihen, että juostaan sisään ja ulos kasarmilta, koska ei järjestäydytä tarpeeksi hyvin. Että laitetaan niitä päiväpeiton viivoja suoriksi. Siivotaan sängyn takarautaa, jota ei voi nähdä kurottamatta oikein pitkälle.

Siihen, että ketään meidän yläpuolella ei pysy aikatauluissa. Aikataulut kusevat jatkuvasti, päivittäin ja koko ajan. Olemme kaikesta myöhässä, juoksemme paikkoihin ja nipistämme opetuksesta, koska emme ehdi toteuttaa niitä. Emme voi vaikuttaa siihen mihinkään, ja se aika on pois meidän vapaa-ajastamme. Siitä voi nipistää tilaa pois. Sehän on hukka aikaa. Turhaa.

Toiminta on heidän puolesta toisinaan hyvin tekopyhää. Meille huudetaan pää punaisena, ettemme pysy aikatauluissa, vaikkemme itse voi vaikuttaa asioihin paljoa millään tavalla. Ainoat hetket kun vaikutamme, on silloin kun menemme käskettyyn paikkaan. Jos menee hitaasti, niin teemme sen kolme-neljä kertaa uudestaan. Aikataulut ovat pyhiä, eikä niistä voi poiketa.

Ja silti. Jokaikinen päivä. On todella raskasta lukea valmiiksi aikataulua, jossa ohjelma loppuu kuudelta. Sitä luulisi tarkoittavan meillä olevan jopa pitkä vapaa-aika, mutta hyvin mahdollisesti ohjelmaa on vielä seitsemään tai kahdeksaan, yhdeksään asti. Sitten alkaa siivouspalvelus, johon aikaa on vähintään 25 minuuttia, ja jos kaikki 20 tuvasta ei tätä läpäise, niin annetaan lisäaikaa ja odotetaan, että kaikki ovat valmiita. Sitten kun kaikki ovat valmiita, alkaa jotain muuta. Tuskin silloinkaan vapaata.

Aikataulut ovat täynnä ohjelmaa, jossa tuskin koskaan on väljää. Muutaman kerran aikaa on ollut. Alikersantit sanoivat, että tapetaan tässä nyt aikaa puolitoista tuntia, jumpataan ja pidetään kyselytuntia, kun ei ole mitään tekemistä. Lopputulos? Juoksemme seuraavaan pisteeseen, vaihdamme minuuteissa vaatteemme ja juoksemme taas jonnekin, koska meillä on kiire. Aina on kiire odottamaan.

Niin, ja sitten on se katkeran suloinen juttu, että palvelusta lyhennettiin kahdella viikolla. Se on hienoa, pääsemme täältä pois aiemmin, mutta myös alikersantit pääsevät. Toisin sanoen, meidän peruskausi hoidetaan kaksi viikkoa nopeammin. Eli tutustumismarssi, mikä alikersanteillamme oli heidän peruskaudella kolmannella viikolla, oli meillä heti toisen viikon maanantaina. Seuraavana päivänä oli lisää juoksemista ja sitten keskiviikkona jo oikea marssi. Vapaa-ajasta voi aina nipistää pois.

Toisen viikon aikana olin jo niin lopussa, että ajattelin jatkuvasti sitä, miten minun on päästävä pois. Minun on päästävä pois, haluan pois.

Puhuttuani sotilaspastorin ja perheeni kanssa, tiedän, että minun on yritettävä jaksaa. Ei minulla oikein ole vaihtoehtoja, ja surettaa sanoa, mutta tämä on helpoin tie. Sivari ei ole yhtään helpompi, ei ainakaan nopeammin hoidettava. Nyt rukoilen, että saan puolen vuoden homman ja pääsen mahdollisimman vähällä. Sotilaspoliisi kiinnostaa yhä, ainoa, joka kiinnostaa Upinniemessä, mutta se on yhdeksän kuukautta, ja pelkkä ajatus ylimääräisestä sadasta päivästä saa minut sekaisin. Niin, Upinniemessä tosiaan on vain muutamia 6kk pestejä, ja nämä menevät ensin B-luokan saanneille.

Tämä tosiaan oli virhe alkaa kirjoittaa tätä. Mahassani kiertää ja minua vituttaa suunnattomasti. Nämä vapaapäivät ovat menneet erittäin hyvin. Olen tehnyt paljon asioita, käynyt jo perjantaina katsomassa ensi-illassa Django Unchainedin (loistava Tarantino), saanut nukkua kaksi yötä tyttöystäväni vieressä, viedä hänet syömään ja vain loikoilla.

Aina välillä ajatus armeijasta kuitenkin tulee mieleeni ja saa mahani sekaisin, mutta olen yllättävän hyvin saanut tämän ajatuksen aina lykättyä sivuun. Pelkäsin, etten pysty ajatella mitään muuta kuin sitä, että joudun takaisin, mutta yllättävän hyvin aika on mennyt. Nyt kuitenkin kun on enää muutama tunti, niin minua pelottaa.

Pakko jaksaa. Se on vain hoidettava pois, mutta hirveää tämä on ollut. Yritän ajatella, että aika menee nopeasti ja toivoa, että vapaa-aikaa tulee lisää. Pääsen taas vapaalle ja vietän yhtä hauskaa kuin nyt olen viettänyt. Niin se vain on mentävä, muita vaihtoehtoja ei ole. Vaikka haluankin pois, tiedän sen sotkevan vielä enemmän tulevaisuuttani.

Olenko sitten nössö kun en kestä armeijassa? Kaikki muuthan joutuvat ihan samaan.

Se on minulle yksi ja sama asia. Näin minä reagoin. Siellä on tähän mennessä kohdeltu kuin ei edes olisi omaa vapaata tahtoa. Sotilaspastori itse sanoi, että kyllä vapaa-aikaa, aikaa käydä suihkussa, syödä ja rauhoittua pitäisi olla. Sitä ei vain ole ollut.

Toivon, että loman jälkeen olen vahvempi ja saan ajateltua koko asiaa paremmin. Käyn puhumassa asiasta lisää ja yritän ajatella tulevia lomia. Sen kuitenkin tiedän, että jos olisi käynyt se paska tuuri, kuten toisilla komppanioilla kävi, että olisin joutunut olemaan heti kolme viikkoa putkeen, en olisi selvinnyt sinne asti.  Se olisi vain ollut liikaa ja hajottanut minut kokonaan.

Nyt pyrin lukemaan ja nollaamaan aivojani. Tekemään kaikkeni, että pääsen 6kk hommalla ja saan tämän kuitatuksi.

Niin, sellaista on ollut. Tässä on hyvin suppeasti kahdesta viikosta lähinnä tunne pohjalla. Voisin kirjoittaa useita kymmeniä postauksia pelkästään noista parista viikosta (minulla on jopa aiheet ja ideat valmiina), mutta aikaa ei siihen ole, ja sen vähäisen ajan jota minulle annetaan, minun täytyy käyttää kaikkeen muuhun kuin armeijan ajatteluun, jos haluan selvitä.

Nyt yritän vielä nauttia viimeisistä hetkistä ja unohtamaan tulevat viikot. Toivotaan, että aikaa tulee olemaan enemmän ja aika menisi helpommin, mutta hyvillä tämäkään ei ala: enää ei saa siviilikamoja näkyä. Aiemmin kun sai sentään olla se oma kassi siinä sängyn alla, niin nyt ei sitäkään ole. Jos jotain on, niin se on piilotettava pois. Viimeisetkin muistot aiemmasta kadotetaan, ja kuten jokin korkeapamppu sanoi: seuraavan kerran virallisesti saa käyttää siivilivaatteita on kotiutumispäivänä.

Nuo sanat eivät pahemmin lohduta sillä niinkin yksinkertaiset asiat kuin omat vaatteet kyllä nostattavat omaa fiilistä. Nyt olen kuitenkin ottanut kannettavan, joten jos pääsen kirjoittamaan omia tekstejäni tarpeeksi pärjään hyvin, se auttaisi jo todella paljon, eli tietyssä mielessä olen siitä innoissaan. Toisaalta taas, jos kannettavan käyttöön ei riitä aikaa, niin se hyvä olo palaa takaisin kierteenä pahempana.

Paljon unohtui ja jäi kertomatta, ihan pelkästään tunteista. Nyt jos enää asiaa mietin ja kirjoitan, kirjoitan omaan päiväkirjaan vielä syvemmin ja avoimin. Tänne palaan joskus jos palaan, jos tunteeni eivät olet niin sekaisin ja pystyn kohtaamaan asian avoimemmin.

Siihen asti siis.

Tietoja VMN

Finn working towards becoming an author.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, kasarmi, Kiinniolo, Loma, Nevalainen, Peruskoulutuskausi and tagged , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

3 vastausta artikkeliin: Enkä halua palata – Nevalainen

  1. -teppo- sanoo:

    sellasta se alussa on tuntuu et vapaa-aikaa ei ole koko ajan jotain palvelusjuttuu.. mutta kyllä sitä aikaa alkaa löytyä , kun muutama viikko on mennyt. toivottavasti saat fiilikset nousemaan ensi viikolla ja palaat vielä kirjoittelemaan tänne kuulumisia sillä vapaa-ajalla.

  2. Tilli sanoo:

    Tähän ei vo muuta sanoa, kun koita kestää. Ja jos et kestä, ei ole synti eikä häpeä sekään. Itsenäiselle ajattelevalle ihmiselle on kova paikka, kun oma vapaus viedään. Tsemppiä.

  3. Satunnainen sanoo:

    Et ole nössö jos et jaksa. Et ole nössö jos et niele tuntemuksiasi ja jos et yritä esittää jotakin muuta kuin olet! Joo joo muutkin ovat käynneet intin, kaverit, veljet, isät, ukit papat jne.. Mutta varmasti kaikilla on ollut joku kohta mikä on tuntunut rankalta, mutta niistä ei välttämättä puhuta! Intin jälkeen muistellaan hyviä juttuja ja huonoillekkin asioille nauretaan. Mutta miksi pitäisi peittää fiiliksensä ja ”kestää se kuin mies”?! Saa myöntää että on vaikeeta, pitää myöntää jos on vaikeeta! Kun uskaltaa myöntää, saa tukea eikä tarvitse pärjätä tuskaa tuottavien ajatuksien kanssa yksin! Ikinä ei saa hävetä kertoa että sattuu, on poikki, ei jaksa ja ikävöi! Mutta lohdullista on edes se että jos ikävöit niin tiedät että sinulla on ihmisiä ja asioita joista välität!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s