VOV-RPK – Rantalan mysteereitä osa 2

VOV-RPK, eli Vituttaa Olla Vasenkätinen, Räjäytän Palveluslasit Kranaatilla. Siinäpä päivän polttavimmat puheenaiheet. Oli miten oli, tämä postaus koostuu lähinnä sekalaisista fiiliksistä toisen viikon osalta. Mukaan mahtuu niin hyvää fiilistä, vitutusta, väsymystä, hajotusta kuin nälkääkin. Ihan perus inttimeininkiä siis.

Toinen viikko on ollut ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen lukuunottamatta omaisten päivää. Toisella viikolla ollaan päästy jo paljon lähemmäs tositoimia ja kun hektiseen aikatauluun sekä muihin rutiineihin on tottunut, on oleminenkin helpompaa. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa saatoin mainita, tällä viikolla on tehty loput testeistä (Cooper ja lihaskuntotesti) sekä käyty hakemassa niin loma- kuin taisteluvarusteetkin.

Fiilis on hieman vaihdellut pitkin viikkoa. Maanantaina ja tiistaina oli ihan mukavaa painella täysillä paikasta toiseen, mutta viikon ehdottomat kohokohdat olivat keskiviikkoinen taisteluvarustuksen nouto ja torstainen parin tunnin mittainen metsässä rymyäminen täyden taisteluvarustuksen kanssa. Siinä vaiheessa alkoi tuntea itsensä jo kevyesti sotilaaksi, eikä vain alikersanttien ja muiden itseään ylempiarvoisten heittopussiksi. Kieltämättä kevyesti sellainen tunnelma tässä yksikössä vallitsi ensimmäisellä viikolla, kun aikatauluja täytti lähinnä käyttäytymiskoulutus ja talon tapoihin totutteleminen.

Torstaina hajotti ensimmäistä kertaa ihan aikuisten oikeasti. Aikataulutut kusivat täydellisesti oikeastaan heti aamusta meistä riippumattomista syistä, mutta paskahan tietysti valahti meidän niskaamme. Olimme myöhässä, sillä kukaan ei tullut ilmoittamaan meille vallitsevia aikamääreitä. Sama tahti jatkui pitkin päivää: kahden tunnin taisteluvarustuksessa ryömimisen jälkeen juoksimme suoraan lihaskuntotesteihin, josta suoraan varusteidenvaihdon jälkeen ulos syömään. Pakkisafkan (eli metallisesta, 1930-luvulta peräisin olevasta metallisesta boksista syötävä Puolustusvoimien tarjoama maittava, terveellinen ja riittoisa ruoka-annos, huomaa sarkasmi) syvimpään olemukseen kuuluu ehdottomasti se, että ruokaa on aivan liian vähän ja aikaa syödä aivan liian vähän. Maittavan ja riittoisan lounaan jälkeen siirryimme suoraan kahdeksi tunniksi harjoittelemaan tähtäystä ulos. Koulutukseen liittyi myös taukojumppaa kyykkyjen ja muiden lihaskuntoliikkeiden muodossa. Ei siinä mitään, mutta yhdistäpä puolentoista viikon väsymys (jatkuvasti liian lyhyet yöunet, sillä aikaa ei vain ole tarpeeksi ainakaan minun unentarpeeseeni suhteutettuna), kahden tunnin juoksentelu metsässä kumisaappailla sekä yli 30 kiloa selässä, lihaskuntotestit sekä liian vähäisen lounaan aiheuttama tunne siitä, että energiat ovat liian alhaalla. Suoraan sanottuna ensimmäistä kertaa hajotti niin paljon, että jos olisin jaksanut, olisin todennäköisesti heitellyt tavaroita pitkin seiniä. Hajotusta vain lisäsi alikersantin tuoma lappu, jonka mukaan minun tulisi käydä vapaa-ajallani Itäkeskuksessa silmälääkärillä ja mahdollisesti saada sieltä itselleni mukaan palveluslasit. Kiinnostaa ihan vitusti, varsinkin kun näköni on jo pitkään ollut sellainen että lääkärin mielipiteen mukaan en tarvitse silmälaseja mikäli en niitä itse koe tarvitsevani.

Vasenkätisyys on myös hieman aiheuttanut ongelmia. Koko maailmahan on pääasiassa oikeakätisille suunniteltu, joten aina on hieman joutunut kikkailemaan. Olen jossain määrin myös molempikätinen (itseasiassa yksikään vasuri ei ole ihan täysin vasuri), mutta kriittisimmät asiat suoritan pääasiassa vasemmalta. Aseenkäsittely on toistaiseksi aiheuttanut eniten ongelmia. Ammun vasemmalta, ja muun muassa aseen hihna on suunniteltu oikeakätisille. Käytämme myös uusien, paremmin toimivien hihnojen sijasta ikivanhoja ”fetissihihnoja”, eli nahkaisia, kirjaimellisesti puhkifetisoituja naruja. Aseen kantaminen muodossa (piiput kolisevat vierustoverin kanssa) sekä sen nopea nostaminen vihollisen yllättäessä ovat hieman hankalahkoja toimenpiteitä, kun hihna on ”väärällä” puolella. Myös muun muassa sotilasvalaan kuuluvat aseen heittelyt – eli eteen vienti ja taakse vienti – aiheuttivat pieniä hankaluuksia oikealta tehdessä, mutta muutamalla ylimääräisellä toistolla homma alkoi sujumaan.

Ehkä hauskimman yksittäisen testin jonka olen koskaan tehnyt, tein ennen omaisten päivää viime sunnuntaina. Kyseessä oli legendaarinen armeijan psykologinen koe, jossa jokainen vastaa 526 toinen toistaan hämärämpiin kysymyksiin. Kyseisen testin tarkoituksena on onkia tietoa palvelukseen astuneesta varusmiehestä ja siitä, millainen ihminen hän on ja kuinka johtajatyyppinen persoona on kyseessä. Vastasin testiin täysin rehellisesti – en muun muassa koe että pahat henget seuraisivat minua – mutta loppua kohden hieman taktikoin: vastasin jokaiseen ”haluaisin olla varusmiesjohtaja” tai ”haluaisin reserviupseerikouluun” –kysymykseen kieltävästi, sillä en ajatellut viettää armeijassa enempää kuin kahdeksan ja puoli kuukautta.

Siitä itse asiassa saankin hyvän aasinsillan seuraavaan asiaan: ajan kulumiseen. Nyt kun intin rytmiin on tottunut, päivät – vaikka pitkiä ovatkin – kuluvat huomattavasti nopeammin. Kelloa en katsele enää muuten kuin on pakko (aikamääreet ovat pyhiä!) ja olen oppinut yllättävän hyvin käyttämään muutamankin minuutin lepohetket hyödykseni: etsin mukavan asennon ja ajattelen kaikkea muuta mahdollista kuin sitä paikkaa, jossa sillä hetkellä olen. Yllättävää, miten täydellisesti ihminen pystyy hetken harjoittelun jälkeen kytkemään aivonsa pois päältä. Kuten eräs ystäväni totesi omasta palvelusajastaan: ”Intissä oppii arvostamaan lepoa ihan eri tavalla.”

Tällä hetkellä intissä ärsyttävät oikeastaan kolme asiaa: todella huono, ilmeetön ja mauton ruoka, liian vähäinen uni sekä nykyään onneksi vain satunnainen paleleminen. Leijona Catering on voittoa tuottava, verorahoilla pyöritetty yhtiö, joka tuottaa kaikki varuskuntaruoat Santahaminassa. Ruoka on verrannollista nykyiseen kouluruokaan, mutta on sitäkin ankeampaa. Tietyssä mielessä siinä on hyvätkin puolensa: kun mikään ei maistu millekään ja kaikki on samanlaista, muodotonta mössöä, voi helposti lapioida suuhunsa myös sellaista ruokaa, joka ei muuten niin maistuisi. Eniten ruoassa kuitenkin ärsyttää sen ravintoaineet: varuskuntaravintolan – eli tuttavallisemmin muonituskeskuksen – tarjoamassa ruoassa on hirvittävä määrä hiilihydraatteja ja jonkun verran hyviä rasvoja, mutta ei lähes ollenkaan mausteita saati proteiinia. Jos ja kun treenaa tavoitteellisesti ja pyrkii lihasmassan kasvattamiseen inttiaikana, joutuu kasarmille roudaamaan omasta pussistaan lisäproteiinia patukoiden sekä jauheen muodossa. Nykyisillä päivärahoilla se käy hieman kalliiksi. Sinänsä huono tilanne minun kannaltani, koska tavoitteeni intin aikana ovat kasvattaa lihasmassaa sekä päästä mahdollisimman halvalla. Kaipa ne päivärahat sitten tosiaan on käytettävä lisäproteiiniin sekä omiin eväisiin, sillä välillä ruokaa ei firman puolesta saa tarpeeksi. Jos päivän lämpimät ateriat tarjotaan jo aiemmin mainitusta pakista, (PAKKI: Pakollisen Ankeaa Koiranruokaa Kupista Imettävä) on jälkiruoaksi pakko kaivaa esiin tonnikalapurkki tai vastaava energianlähde, jotta pystyy toimimaan.

Liian vähäinen uni on myös ongelma: jos käyt iltavapailla treenaamassa salilla tai vaikkapa lenkillä, on aivan turhaa haaveksia nukahtamisesta heti kymmeneltä illalla. Myös sosiaalinen elämä vaatii illasta oman aikansa, ja kun ”KOMPPANIASSA HEEERÄÄÄTYYYYYS” on kello 05:45 aamulla, ei väkisinkään saa niin paljoa unta, että ehtisi täysin palautua. Päivällä nukkumiseen yleensä ei liikene aikaa, ja mikäli iltavapaansa nukkuu, ei ehdi treenata. Varsinainen ikuinen dilemma siis, kun oma unentarve on noin yhdeksän ja puoli tuntia per yö.

Paleleminen on myös yksi ongelma, joka ei enää niinkään haittaa. Nykyään saamme käyttää pakkastakkeja, mutta kahtena ensimmäisenä päivänä saatoimme helposti seistä asennossa tai levossa (eli jäpittää) reilusti yli kaksikymmentä minuuttia pakkasessa pelkissä kesätakeissa- ja housuissa. Alle ei myöskään viitsinyt latoa hirvittävää määrää talvialusvaatteita, sillä koskaan ei oikein tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi: parempi siis palella, kuin jumpata ensin itsensä hikeen ja sitten seisoa perse märkänä puoli tuntia pakkasessa. Pakkasessa liian vähillä vaatteilla seisoskeleminen vitutti ehkä elämänmuutoksen lisäksi eniten muutamana ensimmäisenä päivänä. Nyt kun pakkastakit ovat sallittuja ja itse asiassa pakollisiakin, on helpompi olla. Myös intin vaatteilla kerrospukeutumisen opetteleminen on auttanut asiaa.

Kirjoitan tätä nyt kotona läppärillä tyttöystävän tuhistessa puoliunisena vieressä. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat takana, ja pääsimme eilen perjantaina ensimmäisille lomille. Faija tuli hakemaan minut Santahaminan portilta, ja ihme kyllä löysi minut monen sadan varusmiehen ja heitä hakemaan tulleiden omaisten joukosta. Santahaminan porttien ulkopuolella odottikin varsinainen karnevaali: paikalla oli lähes puolen kilometrin mittainen autojono, kun useampaa varusmiestä oli saapunut hakemaan joku läheinen tai tuttava. Autossa siviilimaailma näytti aivan erilaiselta: mielenkiintoiselta ja tuoreelta. Oli mukavaa nähdä, että sellainenkin maailma on vielä olemassa porttien ulkopuolella, vaikka Sotilaskodin rannasta ja eräältä kauempana sijaitsevalta laiturilta näkeekin suoraan Helsingin Kauppatorille. Alikersanttien mukaan niitä paikkoja kannattaa vältellä viimeiseen asti, sillä se vain lisää hajotusta. En ihmettele ollenkaan.

Tällä hetkellä palvelus ei oikeastaan hajota ollenkaan: olen sunnuntai-iltaan asti lomautettuna ja eilen kun pääsimme lomille, löysin nettipankistani iloisen yllätyksen: ensimmäisen kahden viikon päivärahat ja matkakulut olivat saapuneet tilille, kuin myös ylityökorvauksilla maustettu palkka oikeista töistä. Kotiin päästyäni kävin suihkussa jonka jälkeen tyttöystävä hyppäsi suoraan syliin ja jäi siihen koko illaksi. Oli mukavaa nukkua kerrankin pitkään jossain muualla ja jossain muussa seurassa kuin kasarmilla muiden haisevien äijien kanssa. Mainittakoon intistä nyt vielä se, että ensimmäinen pyykinvaihtomme peruuntui: vedämme siis samoilla kalsareilla kaksi ja puoli viikkoa, joten tuoksukin tuvassa lienee miehekäs.

Ensi viikolla viikko-ohjelmassa on luvassa keskiraskas viikko kahden kevyen jälkeen, vaikka se kestääkin vain neljä päivää. Tiistai-keskiviikko välisen yön olemme metsässä niin kutsutulla MajoHajo-leirillä ja loput viikosta ilmeisesti möngimme pitkin Santahaminaa taisteluharjoituksissa. Perjantaina on koko yksiköllä henkilökohtainen lomapäivä, joten pääseme kolmen päivän lomille jo torstaina illalla. Toistaiseksi fiilis on oikein hyvä, mutta todennäköisesti sunnuntaina illalla hajotus saa aivan uudenlaiset mittasuhteet: ensimmäisiltä lomilta paluu on kuulemma pahinta.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, Inttihuumori, kasarmi, Loma, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina, Taisteluharjoittelu and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: VOV-RPK – Rantalan mysteereitä osa 2

  1. protskuvinkki sanoo:

    perkeleesti maitoa joka aterialla, auttaa protskunsaantiin kasarmipäivinä

    • rtdlz sanoo:

      Yep! Kaksi muutosta tein safkan laadun huomattuani, kun käytännössä ovat ainoat mihin pystyin itse vaikuttamaan: ryhdyin uudestaan vetämään ruokajuomaksi reilusti pelkkää maitoa ja jätin kaiken vaalean leivän pois, ellei se ole ainoana leipävaihtoehtona.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s