Rantalan ensimmäinen viikko

Tosiaan, ensimmäinen viikko on takana ja elämä kasarmilla alkaa vakiintua. Kuten jo aiemmin mainitsin, ensimmäiset kaksi päivää vitutti ja hajotti aivan käsittämättömän paljon. Nyt kuitenkin valoa alkaa näkyä tunnelin päässä ja ne ”oikeat” hommat lähestyvät. Tällä hetkellä on itseasiassa on suhteellisen hyvä fiilis varusmiespalveluksesta. Käyttäytymiskoulutusta ei enää ole, ja koska asennot, levot ja muun muassa kolmiriviin järjestymiset alkavat olla pikkuhiljaa kaikilla hanskassa, jää aikaa enemmän niin vapa-ajan toiminnoille kuin myös varsinaiselle sotilaskoulutukselle. Myös kaikki testit ja tarkastuksetkin lihaskuntotestiä lukuunottamatta on suoritettu, joten varsinaiselle koulutukselle alkaa olla mukavasti tilaa. Sitä oikeastaan olenkin kaivannut, sillä suoraan sanottuna eniten tähän mennessä ovat vituttaneet käyttäytymiskoulutussulkeiset sekä kaiken maailman testit ja tarkastukset aina kusitestistä Cooperin testiin.

Torstaina ja perjantaina emme tehneet mitään kovinkaan erikoista, lähinnä treenasimme aseiden kanssa olemista, sillä siitä kuuluisi tulla todellinen kädenjatke – jos sen unohtaa jonnekin, takaisin sen luokse ryömitään. Jos se taas häviää, alkaa esitutkinta. Oli miten oli, lauantaina pääsimme ensimmäistä kertaa ampumaan kovilla, joka siis tarkoittaa tappavilla, oikeilla luodeilla tauluun ampumista. Matkalla ampumaradalle alikersantit päättivät myös käyttää luppoajan hyödyksi opettamalla hienoimmat kolme sanaa ikinä: ”Ilmasta kuuluu repivää ääntä!” ja koko roikka matalaksi. Toistoja luonnollisesti aivan järjetön läjä.

Vaikka suuri osa ajasta ampumaradalla menikin varomääräyksiin, tähtäimien säätämiseen ja tarkistuslaukausten ammuskelemiseen, oli se silti loppujen lopuksi aika siistiä. Koko joukkueen tuntui täyttäneen kepeä, pikkupoikamainen innostus. Aseiden huoltaminen ampumisen jälkeen tosin lopetti leikin hieman lyhyeen. Iltavapaalla taisin käydä salilla treenamassa.

Sunnuntaina oli omaisten päivä, eli käytännössä ainoa päivä koko viikosta kun saimme käyttää M05-asuja (eli niitä hienompia) ja maihareita, sillä muuten palvelusvarustuksemme on kirjaimellisesti puhkinussittu M91-mallinen maastopuku sekä lenkkarit. Helvetin sotilaallista sekä viisasta, sillä ulkona on aivan pirun liukasta ja täällä rannassa tuulee käytännössä koko ajan niin paljon, että nilkat jäätyvät saman tien. Yksiä villasukkia enempää ei harmi kyllä lenkkareihin mahdu. Sunnuntaisin täällö tulisi käyttää lomapukuja, mutta koska meille niitä ei – yllätys yllätys – ole jaettu, pörräsimme hienommassa palveluspuvussa. Sunnuntai oli myös siitä mukava päivä, että sai nukkua kahdeksaan asti. Luksusta. Oli miten oli, oli kiva nähdä vanhempia että tyttöystävää, vaikka alun pokkurointishow (asento, lepo, järjestyminen ja isojen herrojen maanpuolustustahto-lällällää-nönnönnöö-tee-työtä-joka-on-arvoitus -puheet) puuduttivat, pitkittivät ja hieman nolottivatkin. Mutsi taisi ihan kevyesti yllättyä kolikoista olosuhteista ja huonoista varusteista, mutta faijaa lähinnä nauratti se fakta, ettei mikään ollut yli kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut mihinkään. Lopulta kierrettiin porukalla hieman varuskunta-aluetta ympäri ja käytiin syömässä. Vanhemmat poistuivat parin tunnin päästä ja sain olla hetken ihan kahdestaan tyttöystävän kanssa. Kieltämättä hyvä veto porukoilta. Loppuilta kului lähinnä lomille haikaillessa, tulokirkossa palellessa ja tuvassa maatessa.

Tänään aamulla taas paluu todellisuuteen oli karu: herätys 05:45 ja toiminta alkoi saman tien. Pääteemana olivat suunnistus ja Cooperin testi. Suunnistus repesi ihan komediaksi, sillä kuolettavan tylsän oppitunnin jälkeen käytännön harjoituksessa tupamme katastrofialikersantti ilmeisesti eksyi oman ryhmänsä kanssa ja toisen ryhmän kanssa heitä jonkun aikaa lopulta etsimme. Puolustusvoimien alikersanteille antama toinen opetuskartta oli myös vääränlainen ja muutenkin alikersanteiden hajoamisesta päätellen perseestä, joten harjoitus loppui lyhyeen.

Cooperin kävimme juoksemassa liikuntamyllyssä, ja yllätyin omasta vauhdistani. Juoksin ennätykseni (3120 metriä) joskus pari vuotta sitten, mutta sen jälkeen tylsistyin juoksemiseen niin täysin, että lopetin sen kokonaan ja ryhdyin nostelemaan painoja. Ajattelin, että hyvä jos pääsisin 2500 metrin paremmalle puolelle. Alun hakemisen jälkeen löysin kuitenkin hyvän juoksurytmin ja kirin lopulta 2900 metriin, johon olin erittäin tyytyväinen, sillä ennen inttiä kävin lenkillä ehkä kaksi kertaa. Sinänsä hieman hajotti, että jäin kuntoisuuslomaan oikeuttavasta 3000 metrin rajasta vain sata metriä. Cooperin jälkeen loppuilta sujuikin lähinnä kasarmilla maatessa ja kuntosalilla. Viikko-ohjelma on iltojen osalta todella löysä tällä viikolla: neljänä päivänä iltaloma ja perjantaina viikonlopuksi kotiin. Ensi viikolla kuitenkin meininki taas kovenee: ensimmäinen, vuorokauden mittainen leiri on silloin edessä.

Pyrin huomenna tai ylihuomenna kirjoittelemaan enemmän fiilispohjaisemman päivityksen tehtyjen asioiden kertomisen sijasta. Asiaa olisi paljonkin niin palelemisesta, vasenkätisyydestä kuin 526:sta hienosta kysymyksestäkin. Hajotusta nyt tietenkään unohtamatta.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, Hajotus, kasarmi, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s