SA-INT: Saatanasti Aamuja Ilman Naisia Tiedossa Rantalalle

Tämä kirjoitus koostuu ensimmäisen päivän fiiliksistä, joita olen kirjoitellut puhelimella pitkin päivää palveluksen salliessa. Käytännössä olen näprännyt puhelintani siis vapaa-ajalla täällä Santahaminan sotilasalueen porttien sisäpuolella. Palvelusaikana puhelimen käyttö on ilman erillistä sallintaa ainakin nimellisesti kiellettyä, mikä tarkoittanee P-kauden aikana ainakin jonkinasteista täyskieltoa. Myöhemmin kuri epäilemättä löyhenee, sillä esimerkiksi alikersantit ja varusmiessotilaspoliisit tuntuvat räpläävän omia puhelimiaan tuon tuosta.

Saavuin Santahaminan portille yhdessä muutaman ystäväni kanssa suunnilleen yhdeltätoista aamupäivällä, josta meidät kuljetettiin PASI-miehistönkuljetusvaunulla henkilöllisyystarkastuksen jälkeen liikuntasaliin. Siellä ilmoittauduimme, saimme tietää palveluspaikkamme sekä täytimme muutaman terveydenhuoltoon liittyvän lapun. Palvelen Kaartin toisessa Jääkärirykmentissä, joukkueessa kuusi. Se tarkoittaa hyvin todennäköisesti yhdeksän kuukauden palvelusaikaa sekä sotilaspoliisin hommia.

Munkkikahvien jälkeen kävimme ystäväni kanssa valloittamassa tuvan, ja vaikutti kovasti siltä että päädymme samaan tupaan jo ala-asteella ensimmäisen kerran tapaamani kaverin kanssa. Myöhemmin tupaan saapui vielä muutama tuttu naama lisää.

Seuraavana vuorossa olivat varusteet: aivan karmea läjä kaikenlaista tarpeellista alushousuista pakkaspuvun ja sadetakin kautta pakkiin (eli kenttäruokailukulhoon) ja kenttäpulloon. Koko säkki painoi arviolta jotain 30-40 kiloa, joten sitä oli mukava raahata takaisin kasarmille kahdesta huonosta kantokahvasta.

Ehdin jättää tavarani tupaan ja lähteä jonottamaan komppanian päällikön – eli kapteenin – haastattelua varten, kunnes minut napattiin rivistä ulos: vaihdoin alun perin seitsemännestä joukkueesta kuudenteen, joten morjens tutut tupakaverit, tervetuloa täysin tuntemattomat. Samaan aikaan hieman nauratti ja vitutti, sillä tuttujen jannujen kanssa olisi ollut mukava hajota.

Eli siis kyseinen painava varustesäkki kantoon oman laukun lisäksi ja vastapäätä sijainneeseen kasarmirakennukseen odottamaan paikallista rouva luutnanttia, joka antoikin puolisen tuntia odottaa itseään. Samapa tuo, sillä henkilökohtaisesti tässä ei ole kiire enää minnekään. Oli miten oli, luutnantti antoi käskyn ja minä tottelin: kannoin kamani tupaan ja ryhdyin alikersantin – eli lähimmän esimieheni – käskystä latomaan älytöntä varustekasaa kaappiin. Tehtävän puolivälissä eräs toinen, entuudestaan tuttu alikersantti tuli käymään tuvassa, jutteli hetken ja kysyi varustarkastuksen suorittamisesta. Ta-daa, enhän minä edes kyseisen tarkastuksen suorituksesta saati sen pakollisuudesta – vaikka se onkin hyödyllinen asia – tiennyt yhtään mitään! Joten eikun varusteet kaapista säkkiin, taas se 30-40 kiloa kantoon ja kolme kerrosta alaspäin. Säkki nurin, yksitellen varusteet läpi, säkki täyteen ja uudestaan kolmanteen kerrokseen ja kamat kaappiin. Voi että, mitä touhua. Loppuilta onkin oikeastaan mennyt lähinnä ensimmäisen päivän sähläykselle hihittelemiseen, punkassa makaamiseen ja pikkuhiljaa tämän paikan ja paikan sisältämien ihmisten tutkimiseen.

Muuten fiilikset ovat aikalailla samat kuin edellisessä kirjoituksessa: olisi kiva päästä pikkuhiljaa vauhtiin, mutta vieläkin kiinnostaisi skipata kokonaan ensimmäinen viikko ja päästä vääntämään suoraan ihan täysillä. Eniten houkuttelisi päästä haastamaan itseään ja testaamaan, mihin asti pystyy venymään. Luulen, että mikäli samanlainen asenne pysyy, ei palveluksesta selviäminen tule olemaan minkäänlainen ongelma. Ainakin tähän asti – niinkin pitkään kuin ensimmäisen päivän ajan – olen ottanut kaiken satunnaista vitutusta lukuunottamatta lähinnä huumorilla. Pokkurointi, herroittelu ja tiukka hierarkia tuntuvat huvittavilta, mutta tietyssä mielessä pystyn näkemään asiassa myös jonkinlaista järkeä joukkojen hallinnan sekä massapsykologian kautta.

Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että vaikka alokasaika tasa-arvoistaa kaikki palvelukseen astuvat niin vaatetuksen, oikeuksien kuin ulkonäöllistenkin seikkojen – lähinnä siis kampausten – osalta, pystyvät terveen minäkuvan ja itsetunnon omaavat henkilöt pysymään omina itseinään pienillä asioilla, kuten esimerkiksi itselle merkityksellisillä kaulakoruilla tai yksinkertaisimmillaan vain omilla ajatuksillaan ja asenteillaan. Heikon itsetunnon ja minäkuvan omaaville henkilöille tietyllä tavalla identiteettiä rajoittavat tekijät kuten vaatetus saattavat tehdä palveluksen vähän raskaaksi. Toisaalta, mikäli oman joukkueen sisällä ryhmäytyminen onnistuu ja porukka kasvaa tiiviiksi yksiköksi, voi ryhmään kuulumisen tunne myös nostattaa jonkun heikkoa itsetuntoa.

Sellainen tunne on, että kyllä tästä hyötyä on joillekin. En vain vielä tiedä, että onko tästä varsinaisesti hyötyä minulle.

Tietoja rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Hajotus, kasarmi, Kiinniolo, Peruskoulutuskausi, Rantala and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s