Paniikkia ja aamujen alkua – Nevalainen

eli kädet tärisee, maha kiertää, itkettää ja pelottaa

Tästä se aika pian lähtee. Ensimmäinen päivä armeniassa alkaa vain tuntien päästä ja ystävät pitäisi olla hyvästelty, äidin kyyneleet pyyhitty ja luvattu, että pärjäilee, koirat halattu (vaikka ei ne kuitenkaan mitään muista enää puolen tunnin kuluttua) ja niin, sitten pitäisi tästä koneesta irrottautua. Eihän se suuri ongelma ole, addikti kun en ole (en myönnä), mutta blogin päivitykset laskevat kun lehmän häntä. Tai suomalaisen miehen miehenjatke, kun tajuaakin thaikkunaisen olevankin jotain naisen ja miehen väliltä. Kuitenkin, kaksi päivitystä parissa päivässä, ja sitten alkaa parin-kolmen viikon tauko, se on aika hyvä lasku. Yritetään kaikki nyt hetki pärjätä ilman tätä vuodatusta ja keksiä jotain varotoimenpidettä, kyllä puhelimella jonkinlaista saa (joskin lyhyttä, ja tiedän, että kaikki itkee silloin), mutta varmaan ajaudutaan pois hiljaisuuteen ennen kuin saadaan kannettavat raahattua armeijaan.

Eihän siitä sotimisesta muutenkaan mitään tule, jos ei ole ketään, joka siitä tykkäisi (Facebookissa). Ennen kuin kuitenkin irtaudutaan toisistamme, rakas Lukija, niin selvitellään vähän sitä päätä ja mitä siellä myöryää näin viimeisinä hetkinä.

Matka suureen tuntemattomaan

Tuo kuvaakin tämän hetkisiä fiiliksiä eniten. Yhtään ei tiedä mitä on tulossa. Tietty sitä on lukennu alokaslappuset ja kuullu tovereiden kertomuksia, mutta ei ne anna konkreettista kuvaa. On pätkiä sieltä täältä, aluksi on tämänlaisia juttuja, sitten simputetaan ja kaikki on hys, hys, pojat on poikia, juostaan lääkäreissä, itketään itsemme uneen ja herätään aamulla aikaisin silmät verestävinä ja sotamies kysyy onko alokas nainen vai hiiri. Ei anna edes vaihtoehtoa olla mies. Kun ei se kuitenkaan ole.

Oikeastaan ennen lähtöä edeltävää viikkoa, en ollut ajatellut asiaa ollenkaan. Heiluttelin kättä ilmassa ja sanoin vain: ”Höpö, höpö. Siihen on vielä X määrä aikaa. Tokkopa tolla väliä. Kyllä se tulee. Hiljaa hyvä tulee. Hyvä tulee. Hyvä tulla. Tulla.” (Ja niin edelleen. Välttämättä en ihan suoraan noita sanoja käyttänyt.)

Ja onhan se hyvä vihdoin tulla (pitkään kun on pidätelly), ja nyt äxät on vaihtunut tunteihin ja minuutteihin. Ennen tätä viikkoa en ollut uhrannut ajatustakaan koko idealle. Tämä viikko taas on ollut pelkkää intti-höykytystä aamusta iltaan. Työt ja joulupyhät peittivät ajatukset muutenkin, mutta nyt kun suurin osa miehisestä kaveriporukasta poistuu samaan aikaan ja on myös päässyt näkemään heitä, on lähes ainoa puheenaihe ollut se intti. Eli tais jo etukäteen alkaa tämä vaihe, kun mistään muusta ei voi puhua.

Tällä viikolla tosiaan on otettu ne kuukaudet kiinni, kun ei ole uhrannut asialle yhtäkään ajatusta. En kyllä yhtään kadu sitä, etten ajatellut aiemmin. Ei siitä mitään hyötyä muutenkaan olisi, jos sitä olisi stressannut aiemmin enkä usko että aiemmin olisi voinut ”varautua” mihinkään. Tällä viikolla on kuitenkin ollut sitä aihetta jo sen verran, ettei vähään aikaan jaksaisi aihetta käsitellä, vaikka itsekin puhuu aina siitä (mitä muutakaan tässä kohti sanoa, kun kysytään ”mitäs sä?”).

Ja nyt vasta sinne ollaan menossa. Hyväkivahei.

Niin, paljoa ei tosiaan tiedä, ja se on ehkä se, mitä eniten ajattelee. Millaista tulee olemaan, paljonko on vapaa-aikaa, miten siellä tulee menemään ja niin edelleen. Onhan kyse täysin uudesta ympäristöstä ja kotoa muistoksi tuodaan lähinnä läjäpäin kalsareita, joten on tosi kiva itkeä niitä vasten ja muistella lämmintä kotia, jossa sai syödä ja käydä vessassa kun todella halusi. Kalsaritkin kun ovat omat.

Vammoista kuninkaallisin

Kerroin jo esittelyssäni siitä kivuliaasta perseestä, ja nyt kerron siitä vielä lisää. Ihan vain koska. (Ja koska se vaikuttaa aika moneen asiaan)

Pahimmillaan en tosiaan pääse kunnolla sängystä, nilkutan huoneesta toiseen, puren hampaitani yhteen tuskasta ja kaikki liikkeet sattuvat. Parhaimmillani unohdan koko vaivan, kerran pääsin käymään jopa lenkillä. Vaikea sitten sanoa, että onko kyse nyt erittäin huonosta tuurista vai jostain psykologisesta, mutta lähtöä edeltävällä viikolla jalka on ollut pahempi kuin pitkiin aikoihin.

Toisinaan tilaani voisi verrata henkilöön, jolla olisi jalka murtunut, toisinaan ihan peruskuntoiseen jantturaan. Huonoahan tässä juuri on tuo, että se ei aina ole kipeä, eikä aina terve (mutta terve aina silloin, kuin käy lääkärissä, koskas muutenkaan).

Ja miten tämä tila sitten vaikuttaa minuun? Siten, etten tiedä miten se vaikuttaa tulevaan. Suurin  mietinnän aihe on se, voidaanko minulle laittaa lykkäys vai mitä tässä tilanteessa oikein tehdään? Nämä ajatukset ovat saaneet minut aika pahasti sekaisin, koska tässäkään tilanteessa en tiedä mitä on tulossa. Haluaisin armeijan nyt kerralla pois alta, jotta se ei  jää kummittelemaan myöhemmäksi ajaksi, mutta jos en voi tehdä mitään fyysistä, onko siinä mitään järkeä? Onko se edes mahdollista käydä silloin? Yksi suuri syy, miksi itse juuri haluan armeijaan on se, että haluan kurittaa uljasta vartaloani oikein kunnolla, tuntea sen hien ja tuskan kimaltelevan lihaksikkaalla vartalollani ja tuntea miten ruskettunut kroppani on jännittynyt. Hieman maskoistista kyllä, mutta sen haluaisin kokea. Mutta jos jalkani on ihan rikki, niin enhän sitten voi mitään tuosta tehdä, ja oikeastaan suurin ”intoni” armeijaan katoaisi.

Jos lykkäys tulisi, niin pitäisi hakea töitä ja saada jotenkin siviili taas käyntiin, tässä kun on viikon ajan jo yrittänyt niitä rattaita hidastella. (Pahinta olisi kuitenkin se, että hiukset on jo ehditty leikkaa. Perhana.) Ainoaksi vaihtoehdoksi, joka ei sotkisi niin pahasti suunnitelmia, jäisi se, että menisin heti kesällä uudestaan ja olisin satarosenttisen varmuudella vain puoli vuotta. Silloin se olisi sama, kuin nyt olisin vuoden leikin.

Sen verran olen kuitenkin kiinnostunut siitä, mitä armeijassa tehdään, että kyllä se puoli vuotta olisi mukava käydä kokemassa. Toisaalta taas se tosiaan on puoli vuotta, jonka voisin hyödyntää siivilissä varmasti ihan yhtä hyvin. Siksi tunteet ovatkin hieman sekavat tämän suhteen.

Bussilaiturilla itkemässä ja tahriintunutta nenäliinaa hyvästyiksi heiluttamassa

Konkreettisuus iski siinä kohti kun piti pakata kamat ja katsoa huominen aikataulu, itse kun olen hyvin huono stressamaan mitään (Ylppärit? Pyh, kyllä ne hyvin menee. Työt? Joojoo, kyllä se järjestyy), mutta kahta asiaa stressaan aina: pakkaamista (Muistanko ottaa kaiken. Varmasti, muistanko? Jotain puuttuu. Tiedän, että jotain puuttuu. Mikä se on? Kaipaan sitä kuitenkin. Se on jokin tärkeä. Pakko muistaa. Mikä puuttuu, mikä, mikä…) ja aikatauluja (JUMALAUTA MÄ MYÖHÄSTYN JA EKSYN JA KUOLEN JA KAIKKI SUUTTU).

Eikä se hiustenleikkuukaan auttanut asiaa ollenkaan.

Nyt ollaan siis karvaisena kuulapäänä valmiina kohtaamaan luonto, mutta fiilikseni keikkuvat yhä vain 70% armeijaan lähdössä, mikä ei ole yhtään hyvä. Menen katsomaan mitä tapahtuu, mutta toisaalta paljaassa takaraivossani kytee tunne, että mitä jos käytkin vaan katsomassa mikä buugi, ja sitten minut passitetaan himaan? Mitä jos mitään en voi tehdä ja jään sinne istumaan vaihtopenkille?

Pikku hiljaa kaikki alkaa selvitä, mikä on erittäin hyvä asia. On mukava saada vihdoin selkoa siitä, mitä on ihmetellyt ja arvuutellut jo hyvän aikaa. Kunhan hengissä selvitään sinne, niin kai siellä sitten autetaan kaveria hädässä.

Paha tässä muuta sanoa.

Tietoja VMN

Finn working towards becoming an author.
This entry was posted in fiilistely, Nevalainen and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s