Jatkokoulutusvalintoja ja muuta yhtä sekavaa – Rantala

Tosiaan, lukekaahan Nevalaisen kirjoitukset niin tiedätte missä mennään. Toistaiseksi tämän blogin pääasiallinen vetovastuu taitaa olla minulla, Viltsu kirjoittelee kun kerkeää ja haluaa. Toivottavasti äijä saa asiansa kuntoon ja pääsee kunnolla vauhtiin. Ihminen on yllättävän sopeutuvainen otus, joten uskon ja toivon että kaikkeen tottuu. Pisteet myös Viltsulle rohkeudesta olla avoin: palvelukseen astumisen aiheuttama alkujärkytys ja siihen hajoaminen ovat vaiettuja, mutta todellisia asioita. Olen itse ilmapiiriä haistelemalla ymmärtänyt, että kaikki hajoavat enemmän tai vähemmän, mutta kukaan ei todella puhu asiasta. Viltsu nosti oikeasti ison asian esille.

Tehdään nyt ensin yksi asia selväksi: en nyt puhu Viltsusta tai itsestäni, vaan pyörittelen asioita yleisellä tasolla. Eräs ystäväni oli täysin oikeassa ollessaan sitä mieltä, että intissä puhutaan aivan liian vähän tunteista tupakavereiden kesken tai ylipäänsä. Tietysti olosuhteet eivät anna sille pahemmin mahdollisuutta: rymytään rynnäkkökiväärien ja taisteluvarusteiden kanssa, ollaan keskellä metsää telttailemassa ja tehdään muutenkin perinteisesti miehekkäiksi miellettyjä asioita. Ylipäänsäkin korostettu miehisyys on koko ajan läsnä, vaikka siitä ei kukaan (osaksi naisten läsnäolon johdosta) pahemmin puhukaan ääneen. Osittain jatkuva kiire syö mahdollisuuksia keskusteluihin, mutta kieltämättä myös olosuhteet rajoittavat: ei ole kauhean miehekästä puhua siitä, miten vituttaa olla tietyllä tapaa eristettynä omasta, tutusta maailmasta, miten on ikävä ja miten oikeasti ahdistaa joutua olemaan paikassa, jossa on pakko totella annettuja käskyjä. Vaikka kasvatus ei olisikaan opettanut klassista miehen mallia, jossa mies ei itke saati narise ”kuin ämmät”, voi jo pelkästään sosiaalisen paineen takia olla vaikeaa avata suutaan käytännössä tuntemattomille ihmisille siitä, miten ahdistaa.

Käskyistä puheenollen, nukkuminen ja lomalle lähteminenkin ovat käskyjä, eikä se välttämättä ole helppoa. Se saattaa itse asiassa olla yllättävänkin ahdistavaa ja hankalaa, koska keskimäärin inttiin lähtee suunnilleen parikymppistä porukkaa. Ongelma syntyy siitä, että parikymppiset ihmiset ovat juuri päässeet maistamaan itsenäistä elämää: vanhempien ”käskyvalta” on alkanut pikkuhiljaa kadota. Joku on ehkä jo muuttanut omaan asuntoon, toinen saanut opiskelupaikan ja kolmas ehkä mennyt töihin. Itsenäinen elämä on juuri alkanut tai alkamassa, riippuen tietysti henkilöstä. Sitten tuleekin pommi: joudut astumaan palvelukseen, jossa et voi tehdä lähes mitään oman mielesi mukaan, vaan kaikki kirjaimellisesti käsketään. Käsky on vahva sana varsinkin armeijassa, sillä siellä käskyt ovat virallisia siten, että mikäli niitä ei tottele, joutuu niskoittelemisesta esitutkintaan jonka hoitaa tilanteesta riippuen joko Puolustusvoimien oma henkilökunta tai poliisi. Siihen voi olla vaikeaa aluksi sopeutua. Se voi myös ahdistaa todella syvästi.

Olen kuitenkin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että on olemassa yksi asia, jonka ymmärtäminen ja todellinen sisäistäminen tekee palvelusajasta huomattavasti helpompaa: yksikään käsky ei ole henkilökohtainen. Yksikään käsky ei ole missään nimessä henkilökohtainen hyökkäys kenenkään persoonaa tai identiteettiä kohtaan, sillä käskyn antaja ei todennäköisesti ei edes tunne käskemiään ihmisiä. Käskyissä on aina kyse isojen joukkojen hallinnasta, ja käskyt ovat suurien joukkojen hallitsemiseen ja siirtelemiseen ainoa mahdollinen toimiva vaihtoehto. Mikäli yli kahdelta sadalta ihmiseltä kysytään erikseen mielipidettä ruokailuun siirtymisestä, ei kyseisestä siirtymisestä tule yhtään mitään. Järjestäytymiseenkin on syy: ihmisten laskeminen on helpompaa, ja esimerkiksi ampumaradalla paikalla olevien laskeminen on aivan helvetin tärkeää. Jos yksi kaveri onkin jäänyt maalialueelle pyörimään ja ammunnan johtaja antaakin jo käskyn ampua kovilla, voi jälki olla aika rumaa. Mikäli sisäistää sen, että käskyt eivät ole missään määrin henkilökohtaisia saati hyökkäyksiä omaa minuutta kohtaan, on elämä huomattavasti helpompaa. Tajusin itse kyseisen asian muutaman päivän jälkeen, ja sen jälkeen olen pystynyt ottamaan oikeastaan kaiken tarpeeksi löysin rantein. Tietysti väsymyksestä johtuen huumorintaju välillä loppuu, mutta kärsivällisyyden kehittäminen ei koskaan ole pahasta. Todella hyvä joukkuehenki tupakavereiden kanssa on myös auttanut asiaan. Jaettu hajotus on vain puolikas hajotus.

Ennen kuin vielä vaihdan aihetta, haluan esittää vielä yhden mielipiteen: nössö- tai ennen vanhaan -kortteja on kenenkään turha vetää tähän keskusteluun. On täysin turhaa ryhtyä vinkumaan siitä, miten erilaista palvelus oli ennen tai että nössöt hajoavat armeijaan. Vaikka onkin vanha klisee väittää ihmisiä erilaisiksi, ihmiset todellakin ovat erilaisia, tulevat erilaisista oloista ja omaavat erilaiset taustat sekä arvostavat erilaisia asioita. Sen takia on täysin luonnollista, että ihmiset reagoivat eri tavoin siihen, että yhtäkkiä repäistään pois tutusta maailmasta ja asetetaan täysin uuteen, jossa kaikki ovat samalla viivalla ja kaikilta vaaditaan täysin samoja asioita. Samoin myös ennen vanhaan –kortti on ylipäänsä varsin irrelevantti. Voi olla, että ennen vanhaan meininki oli vielä härskimpää, mutta maailmakin oli hyvin erilainen paikka. Paljon on siitä muuttunut niin käytännön tasolla kuin ihmisten suhteenkin, joten jopa Puolustusvoimienkin on jossain määrin ollut pakko mukautua muutoksiin ja järkeistettävä omaa toimintaansa. Sen verran mitä olen nyt kolme viikkoa tätä touhua ihmetellyt, vaikuttavat uudet muutokset erittäin onnistuneilta. Vielä löytyy kuitenkin myös paljon parannettavaa: osa toiminnasta tehdään todella vanhahtavaan tyyliin, kuten myös osa varusteistakin tuntuvat olevan varsinaista perinnekamaa. Vaikka suomalaiselle sotilastoiminnalle – kuten ilmeisesti sotilastoiminnalle ylipäänsäkin – tuntuvat perinteet olevan hyvin tärkeitä, olisi jossain määrin syytä kuitenkin myös uudistua. Vaikka maanpuolustustahto on tutkimusten mukaan ollut nousussa aina vuodesta 2008 lähtien*, on armeijan silti pysyttävä mukana myös nykynuorison mielenliikkeissä ja pystyttävä tarjoamaan palvelusta, johon nuoret haluaisivat hakeutua. Siviilipalvelus ja totaalikieltäytyminen kun ovat vaihtoehtoja nykyään.

Onnistuneista muutoksista huolimatta jengiä lähtee kuitenkin yllättävän paljon kotiin heti palveluksen alettua. Omassa yksikössäkin sen huomasi hyvin selkeästi, sillä käytännössä joka päivä kahden ensimmäisen viikon aikana vähintäänkin yksi palvelukseen astunut lähti kotiin. Syyt voivat olla moninaisia, mutta välillä tuntuu myös siltä, että jengi luovuttaa välillä vähän liian helposti. Jo mainitsemani asian tajuaminen – että oikeasti harva asia käskyistä harjoituksiin ja sulkeisiin asti on mitenkään henkilökohtaista – saattaisi ehkäistä ennenaikaisia kotiinlähtöjä. Sääli vaan, ettei kyseistä asiaa ole kovin helppoa opettaa, sillä asia ei ole yksinkertainen. On osattava suhteuttaa asiat oikein: hoida hommasi kunnolla, mutta älä ota mitään henkilökohtaisesti. En ihmettelisi ollenkaan, jos osa jättäisi kaiken tekemättä ”koska se ei ollut henkilökohtaista”, mikäli asian yrittäisi esimerkiksi sosiaalikuraattori kaikille alokkaille opettaa. Kuoliaaksiymmärtäjiähän löytyy aina.

Toivottavasti myös Upinniemessä saadaan hommat kuntoon, lomat alkavat pyöriä ja koulutukseen saadaan kokelaiden sisääntulon myötä myös jonkunlainen tolkku. Jokaisella koulutushaaralla on epäilemättä jokaisessa varuskunnassa hirvittävä kiire, koska P-kausi tykitetään läpi nopeammin kuin koskaan. Meillä sotilaspoliisikomppaniassa P-kausi on periaatteessa venytetty kahdeksasta viikosta yhdeksään viikkoon, mutta se sisältää nykyään neljän viikon peruskoulutuskauden ja viiden viikon ajanjakson, jossa asioita aletaan tehdä ja kouluttaa niin, kuin sotilaspoliisit toimivat.

Jatkokoulutusvalinnat lähenevät pikkuhiljaa siitä syystä, että olemme ilmeisesti ensimmäinen saapumiserä jolla palvelusaikaa on noin kaksi viikkoa vähemmän kuin aiemmilla erillä. Käsittääkseni uusi systeemi toimii niin, että neljännellä viikolla tehdään alustavat valinnat kertyneiden pisteiden mukaan (lähinnä ammunnat, kuntotestit ja muu) ja varusmiesjohtajien (eli alikersanttien) sekä kantahenkilökunnan näkemysten perusteella. Viidennen viikon lopussa tehdään lopulliset valinnat – niin kutsutut aliupseerikouluvalinnat – jotka määrittävät meidän lopullisen palvelusaikamme. Jotkut lähtevät myöhemmin aliupseerikouluun eli AUK:iin, jotkut jäävät miehistöön. AUK:hon lähteminen tarkoittaa automaattista 11,5 kuukauden palvelusta, miehistöön jääminen 8,5 kuukauden palvelusta. Itse olen sulkenut AUK-mahdollisuuden kokonaan pois, sillä en usko siitä minulle olevan minkäänlaista hyötyä. Minä opin kyllä johtamaan muuallakin, mikäli niitä taitoja joskus vielä tarvitsen. Vaikka alikersanttina saattaisinkin poiketa intin perinteisestä linjasta – en nimittäin usko huutamiseen – ja tehdä joidenkin alokkaiden palveluksesta hieman mukavamman, en usko että kaikki se vaiva jota alikersantiksi pääseminen vaatii, on sen arvoista. Rumasti sanottuna tällä hetkellä tuntuu vähän siltä, että täällä vain idiootit oppivat johtamaan. Normaalit ihmiset oppivat sen muualla. En myöskään pidä inttiin juurtuneesta johtamistyylistä, joten AUK ei todellakaan ole minua varten. Armeijassa oleminen on myös tietyllä tavalla kuplassa elämistä, sillä se eroaa täysin siviilimaailmasta. Tietenkään en tiedä, mitä kaikkea AUK:in johtajakoulutuksessa opetetaan muun muassa syväjohtamisesta, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että intissä saadulla johtajakoulutuksella ei tee siviilimaailmassa yhtään mitään.

Nyt enää suurimpana ongelmana on että keksisi mitä sitä ryhtyisi tekemään. Liian monet asiat kiinnostavat jopa sotilaspoliisin vaihtoehdoista. Toisaalta kiinnostaisi räjäytellä ovia ja kävellä seinistä läpi, toisaalta taas taistelupelastajan duuni kuulostaa erittäin kiinnostavalta. Samalla haluaisin myös hakea erikoistehtäviin, esimerkiksi pääesikuntaan joko www-sivujen verkkotoimittajaksi, ylläpitoon tai Ruotuväkeen toimittajaksi. Jossain määrin kiinnostavat myös spol-kuljettajan tehtävät, koska ne eivät liity millään muotoa normaaliin kuljetuskomppanian toimintaan ja loppua kohden on mahdollista päästä muun muassa presidentin kanslian VIP-kuskiksi. Ainoa asia, mikä tässä runsaudenpulassa häiritsee on se, ettei asioista oikein kerrota tarpeeksi kattavasti. Hirveän paljon joutuu miettimään itse, mitä kyseinen tehtävä voisi sisältää ja kyselemään, mikäli alikersantit tietävät asiasta jotain. Yhtään ei kuitenkaan kiinnostaisi lähteä ottamaan ihan sikaa säkissä, sillä huonolla tuurilla koko loppupalvelusaika olisi täysin perseestä. Saa nyt nähdä, minne sitä päätyy.

*Lähteenä väitteelle toimi Tilastokeskus: http://www.findikaattori.fi/fi/77

About these ads

About rtdlz

90-luvun alussa syntynyt mies, joka soittaa parissa bändissä ja haluaa isona poliisiksi.
This entry was posted in Alokasaika, fiilistely, Peruskoulutuskausi, Rantala, Santahamina and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s